Perhosvaikutus

Mun sydän hakkaa vieläkin rinnassa niin, että luulen sen pyrkivän ulos. Hengitys ei palaa normaaliksi ja kurkussa polttelee kuin olisin hengittänyt jotain myrkyllistä - mitä kyllä olenkin. Koko asunto on kaaoksen vallassa, meteli on korvia huumaava ja ilma on yhä raskasta hengitettäväksi. Päätä särkee äskeinen ponnistelu. Me kuitenkin onnistuimme, ja vaikka koko kehoni yhä vapisee pelon jälkimainingeissa, olen uskaltanut rauhoittua ja istua alas.

Emme tiedä, kuinka kauan se oli vaaninut meitä, missä se oli piileskellyt tai miten se oli päässyt tunkeutumaan kotiimme. Siellä se kuitenkin oli, kämppikseni huoneen ikkunan edessä pyörimässä aggressiivista ympyrää.

Ei ole mitenkään uutta, että inhoan perhosia. Jopa niistä "kauneimmat" ovat iljettäviä ja saavat ihoni kananlihalle. Oli kyseessä nokkosperhonen, suruvaippa tai vaikka auroraperhonen, joka kerta sellaisen nähdessäni ylitseni puskee puistatus.

Mutta tämä yksilö oli ruma. Rumempi kuin tavalliset perhoset, ja vielä suljetussa tilassa. Suljetussa tilassa perhoset ovat pahimmillaan. Se oli musta, iso ja uhkaava. Ei yhtä kammottava, kuin Jordaniassa suihkukopissa vaaninut musta hirviökoi, jota ajatellessa niskavillani nousevat yhä pystyyn, mutta hirveä silti. Se poukkoili huoneen kulmasta toiseen ja kun yritimme saavuttaa sitä imurilla, se pisti koko olemuksellaan vastaan. Sitkeä kaveri.

Kyllä. Tilanne oli kuin huonosta komediasta. Kämppikselläni oli imuri, jolla hän yritti vangita ilmassa liitävää otusta minun suihkuttaessani hyönteismyrkkyä vähän sinne ja tänne - myös pahaa aavistamattoman kämppikseni kasvoille. Kun perhonen epätoivoissaan lähestyi meitä, me huusimme kuin pelkäisimme henkemme edestä ja pakenimme oven taakse. Onneksi naapurit eivät hälyttäneet tänne ketään tarkistamaan, olemmeko me kunnossa.

Jossain vaiheessa imuri sai ilmeisesti imaistua otuksen sisäänsä. Se tapahtui kuitenkin niin nopeaa, ettemme olleet varmoja ja asiahan piti varmistaa. Se vasta viihdyttävää katsottavaa olisikin ollut, kun tyhjensimme imuria puoliksi huvituksen ja puoliksi paniikin vallassa muovipussiin. Ja voi luoja kun pölyn seassa liikahti joku. Uskon, että sillä hetkellä saavutimme valon nopeuden: liikkeen havaitseminen pussissa ja hups, olimme toisessa huoneessa myrkkypullo kädessä suihkuttamassa muovipussia päin samaan tyyliin, kuin kauhuleffoissa jotkut heittelevät kaukaisuudesta vihkivettä vampyyrin niskaan. Pöly piti vielä kaataa lattialle ja imuroida uudelleen, jotta hirviö olisi jälleen vangittu. Jätimme imurin varmuuden vuoksi vielä huutamaan joksikin aikaa.

Imuri hiljenikin jo, mutta täällä haisee yhä hyönteismyrkylle ja olen vieläkin vainoharhainen. Joudun kaiketi palkkaamaan itselleni kesäksi henkivartijan, sillä eihän tästä mitään tule jos joka kerta perhosen eksyessä asunnon sisään kokemus on näin traumaattinen. Kiinnostaisiko ketään? Jäätelöpalkalla!

Kamalaa.

Muuten kuuluu hyvää, Disneylandissa oli hauskaa ja kouluhommatkin on edenneet! Oppari on Theseuksessa ja CAF:in hakemisprosessia yritetty aloittaa. Yritetty, koska ei tajuttu, kuinka paljon erillisiä papruja tarttetaan... Syntymätodistuksia ja muita.

Joka tapauksessa tällä kertaa jääkäämme näihin fiiliksiin - tarvitsen yhä aikaa, jotta voin rauhoittaa mieleni ja kyetä nukkumaan ensi yönä.

Palaillaan ja pitäkää peukkuja, ettei perhoshyökkäyksiä enää käy!

Rakkaudella,
outo, oudompi. Jenna

Viimeinen käyttöpäivä

Aika lailla tasan kuukausi sitten annoin viimeksi kuulua itsestäni tämän blogin kautta. Je suis désolée. Tosiaan viimeksi kirjoittaessani oli enää viikko Suomen reissuun ja tänään tässä istuessani paluustani on puolikas. Ei siis tullut Suomesta käsin runoiltua.

Suomen reissu oli ihana, yksinkertaisesti ilmaistuna. Parasta oli tietenkin se, että tuli nähtyä rakkaita ihmisiä (ja eläimiä) rakkaassa kotimaassa. Oli jopa haikea palata vielä tänne, vaikka tiedossa olikin ja edelleen on kaikkea mahtavaa.

Sen enempää en ajatellut jaaritella koto-Suomesta. Palasin keskiviikkona illalla ja torstaina ystäväni saapui tänne minua morjestamaan, mikä lievitti kaihoa kotiin. Sää suosi ja sillä aikaa kun olisn Suomessa, Pariisissa alkoi kesä. Puut pursuaa lehtivihreää, nurmikko pukkaa kukkaa ja sitä rataa. Aurinko paistaa ja akku latautuu. Viimeksi tänään aamulla ystäväni kanssa piipahdettuamme boulangeriessa kahveella muistin taas, että miksi hain juuri Pariisiin vaihtoon. Miksi minä rakastan tätä paikkaa enemmän kuin vihaan.

Kahvilan terassilla kahvia ryystäen oli kiva seurata liikennettä kadulla, jolla kulki vain paikallisia patonki kainalossa auringosta nautiskellen. On kiva puhua ranskaa. On ollut mukavaa huomata, kuinka joistain kaduista on tullut tuttuja ja kuinka sujuvasti täällä liikkuu tietyillä alueilla. Mulle se on iso saavutus. Tänään toimin jopa oppaana brittiläisille turisteille ja samalla neuvoin muutamaa muuta. Ilmeisesti näytin ystävälliseltä ja asiantuntevalta ja helposti lähestyttävältä. :D Mutta oli siis kiva, että pystyi olla avuksi.

Varsinaista koulua kun ei enää ole, on aikaa muillekin jutuille velvollisuuksien ohessa. Päätin tänään, että turisteilun lisäksi täytyy piipahdella paljon myös paikoissa, jotka eivät ole niin tunnettuja. Vaikka pidän kovasti esimerkiksi Eiffelistä, nautin ehkä enemmän hiljaisemmista kaduista ja pienistä puistoista, joissa voisi vaikka vaan istua ja ehkä jos kahvila sattuu kohdalle, lipittää vaikka jääteetä.

Juuri sellaisina hetkinä yhtäkkiä huomaan, että olen onnellinen. Onnellinen siinä, missä olen ja mitä teen. Kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja siitä, että niin moni niistä asioista, joista olen salaa ja vähemmän salaa haaveillut, toteutuu vähitellen.

Huominen päivä tuo ilmeisesti myös jotain sellaista tullessaan, mistä olen unelmoinut. Etenkin pienempänä. Kyllä isonakin. Jokaisen pikkutytön unelma on viettää syntymäpäivä Disneylandissa. Minä ilmeisesti tulen viettämään 22-vuotispäiväni Mikki Hiiren maailmassa prinsessojen keskellä tanssahdellen. Älkääkä edes kehdatko väittää, että olen liian vanha sellaiseen. Ehkä minulla on Peter Pan -syndrooma... Ja tässä asiassa en edes aio kasvaa aikuiseksi. Disney!

Paitsi että huomenna ikäännyn, ikääntyy tämä uudempi bloginikin. Hui että, eihän tämä sitten niin uusi olekaan. 1.v!

Mutta pitääkin tästä hiippailla sängyn puolelle, aamulla aikainen herätys.

Hyvää yötä ja äiti ja mummi ja mummu ja kaikki; hyvää äitienpäivää! <3 Olette rakkaita.

Jenna

P.S. veljelle tiedoksi, että vieroitusoireet on kovat. :(