Enää ei sapeta!

Sappileikkaus on nyt onnistuneesti takana, ja muistona siitä kidutuksesta on nyt neljä pientä reikää masussa. Pienestä koostaan huolimatta ne aiheuttavat melkoisesti kipua, au. Ei sillä, kyllä tämän kivun kestää kun tietää, että kun siitä pääsee eroon, sappikipujen pitäisi olla historiaa.

Leikkaus oli torstaina ja eilen kotiuduin sairaalasta. Aika paljon minuutit ovat menneet levon, kävelyn, syömisen ja lääkkeiden oton vuorotteluna.

Vaikka kyse oli vain pienestä leikkauksesta, on se muistuttanut minua siitä, kuinka onni on pienissä asioissa. Onni on se hetki, kun löytää sellaisen asennon, jossa voi nukkua ilman, että sattuu. Onni on se, kun pääsee sängystä ylös ilman apua. Odotan innolla sitä onnekasta hetkeä, kun kykenen vetämään sukat itse jalkaani!

Onni on myös hyvä lempibändi, joka osaa ajoittaa uuden biisinsä julkaisuhetken täydellisesti. Eilen toipilaana muistin, että ai niin, tänään on se kauan odotettu päivä, kun viimein saan kuulla Poets of the Fallin uutuuden. <3 Kuuntelin kipaleen ja taaskaan ei tarvinnut pettyä. Rakkautta ensi kuulemalta! :) Musiikkivideo on hieman pelottava.

Olo on koko ajan parempi, ja tuntuu hyvältä, että se kaikki on ohi - leikkaus, heräämö, sairaalassa oleilu. Kyllä se jotenkin hirvitti etukäteen. Kuitenkin sinä hetkenä, jona makasin leikkauspöydällä ja odotin nukutusaineen laittoa, olo oli ihan tyyni. Päässä soi sellainen kappale kuin "Älä pelkää". Sanat menee jotakuinkin näin: "Älä pelkää Hän vieressäs seisoo ja kannattaa / Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa / Älä pelkää, hänen armonsa lopu ei milloinkaan. / Älä pelkää hän kanssasi kulkee ja johdattaa." Viimeinen asia, jonka muistan, on oikeastaan se, kun sanottiin, että nukutusaine laitetaan tulemaan. Seuraava muistikuva oli joku outo uni, josta heräsin pahoinvoivana ja epätoivoisena - tunsin, etten ollut valmis heräämään. 

Kuitenkin, iso kiitos Ähtärin sairaalan henkilökunnalle siitä hyvästä hoidosta, jota sain. Hyvin saivat tällaisen yliregoivan ja säikkyvänkin potilaan rauhoitettua. :)

Nyt suuntaan nukkumaan. Kauniita unia!

Jennuska

Otsikoton ja sisällötön murheellinen valitus

Kuva tiivistää koko viikon.

Olen nyt Vimpelissä ja kanssaeläjät voivat varmaan todistaa turhautumiseni.

Kiukuttelen kuin pikkukakara ja toisinaan ulisen säälittävästi.

Kerjään keittämään kahvia puolestani ja vastapalvelukseksi 

vingun vielä vähän lisää siitä, kuinka en

vaan enää jaksa.

Luettavaksi määrätty teksti ei kiinnosta, vaan tympii.

Siitä pitäisi kirjoittaa, mitä ajatuksia se synnyttää ja kuinka voin yhdistää

sen jo oppimaani tai tämän hetken tapahtumiin tai 

edes johonkin...

Vaikeaa, jos ainoat ajatukset, joita päähän lukemisen ansiosta nousee, liittyvät

siihen, että ennemmin vaikka tiskaisin kuin jatkaisin riviäkään.

Ja minä inhoan tiskaamista.

Haluan keskittyä oppariini.

Haluan lukea jotain kiinnostavaa.

Anteeksi, että valitan.

Turhaahan tämä on.

Typerääkin vielä.

Kun saan tehtävät tehtyä, lupaan leipoa vadelmapiirakan niille,

jotka ovat uikutustani sietäneet ja

jopa kannustaneet jatkamaan ahkerointia.

Ehkä liioiteltu turhautumiseni tulee vähän myös hermostuneisuudestani

sitä leikkausta kohtaan.

Apua, torstai on jo lähellä.

Kävin jo siellä verikokeissa, ja pelkästään siinä

ihan yhtäkkiä meinasi taju lähteä.

Silmissä vaan sumeni ja mut piti kääntää pää alaspäin,

ettei olisi ihan pimennyt.

Nolohkoa.

Tänään on kuitenkin ollut aika mukava päivä.

Katsottiin tuossa illan iloksi vanhoja kotivideoita vuosilta 2006 ja 2007.

Asuin kotona ja pukeuduin hassusti ja pikkusiskoni oli jokelteleva kuolasuu ja veljelläni ei ollut

vielä edes kitaraa. 

Enkä ole aikoihin nauranut niin kuin katsellessani meitä.

Tuli taas lähes ikävä sitä aikaa!

Lähes, sillä sen jälkeenkin on jo tapahtunut niin paljon 

kivoja juttuja, että ihan mielelläni pidän ne muistot ja

elän vuotta 2014.

Tuossa kuva minusta vähän vielä kauempaa menneisyydestä kuin ne videot... :)

Hyvää yötä!

Jenna

Illuusio ahkeruudesta

Onpa ollut informatiivinen maanantai. Heti aamusella kilahti kirje Ähtärin sairaalasta kertoen ajankohdat ja ohjeet tulevaa sappileikkaustani varten. Vähän sen jälkeen puhelin piippasi sähköpostin merkiksi ja sain vastauksia - ehkä enemmän uusia kysymyksiä kylläkin - koskien opinnäytetyöni yhteistyökuvioita. Niin ja nyt tiedän myös, milloin koulu alkaa Pariisissa! Sen tiedon tosin sain jo viime viikolla, mutta. Silti.

Tänään fiilis on tuntunut sen lisäksi aikaansaavalta, vaikka se ei kyllä ehkä pidäkään täysin paikkaansa. Valheellinen tunne kenties johtuu siitä, että olen hyvin pitkälle koko päivän hoitanut montaa juttua samaan aikaan. Olen multitaskaamisen mestari. Oikea mestari ehkä saisi kyllä enemmän aikaan kuin minä nyt, mutta no, ei anneta sen seikan kaataa tätä mielikuvaa.

Ylihuomenna suuntaan sitten jälleen Pohjanmaalle, koska torstaina aamulla pitäisi ilmaantua Vimpeliin labraan neulatyynyksi. Tämä pikkuinen yllätysinfo hieman sekoitti suunnitelmiani, mutta onneksi ymmärtäväiset ihmiset ymmärsivät tilanteen ja sen, että ilman hyvää syytä en neulatyynyilisi. Siitä torstaista sitten tasan viikon kuluttua on sitten sen itse operaation vuoro, jonka jälkeen ei enää pitäisi sapettaa. Hehheh.

En kyllä oikeasti ole ihan noin kevein mielin leikkauksen suhteen, se jännittää jo aikalailla. Joo, onhan se pieni operaatio, mutta se on ensimmäinen leikkaukseni, josta toipua ja se on myös ensimmäinen nukutukseni - onhan siinä jo ihan syytä tuntea olonsa hieman epävarmaksi, eikö niin? Sitä paitsi olen jotenkin aina kokenut, että se mokoma sappi on osa minua. Miksi luopua siitä?

Tietty se, että se on aiheuttanut niin paljon kipua, särkyä ja tuskaa lienee ihan hyvä syy haluta päästä siitä eroon. Pitääkin muistuttaa äitiä, että syöttää mulle väkisin sitten ne kaikki kipulääkkeet sen leikkuun jälkeen, kun kuitenkin jossain vaiheessa alan epäillä sitä, tarvinko niitä oikeasti.

Mutta siitäpä sitten syksyn pitäisi jatkua lähinnä sen opinnäytetyön parissa. Kouluakaan ei pitäisi olla kuin kerran viikossa, joten aikaa ainakin teoriassa pitäisi olla ihan kirjoittamiselle. Note to self: älä hamstraa liikaa ohjelmaa, vaan keskity ja keskity! Vaikka joku ylimääräinen venäjän kurssi näyttäisi kivalta, älä ota sitä. Tämä koskee myös muita asioita: opettele sanomaan välillä joihinkin juttuihin, että ei.

Kuva: 9gag

Ajatukset melkeinpä häämöttää jo siellä Pariisissa. Tässä ensi kuun aikana olisi tarkoitus käydä läpi kaikki tarvittavat paperihommat ja piakkoin myös valita kurssit sinne kouluun ja hommata asunto ja kerrata ranskaa (oli kyllä hyvä, että otin sen ranskan kesäkurssin - se oli hyvää treeniä ja arvosanaksi tuli täysi 5, trés bien! <3). Mutta koulu siellä päässä alkanee vasta 26.1.2015. Sitä ennen on vielä niiiiin paljon kaikenlaista, että taidanpa riisua baskerin päästäni, piilottaa patongin takaisin kaappiin ja sheivata typerät herrasmiesmoustacheni toistaiseksi. :P

Huokaus.

Jenna

Tick, Tock, says the Clock

Elokuu.

Olen ihan hämilläni. Kuinka on mahdollista, että aika on kulunut niin nopeaa? Vastahan kuukausi sitten oli helmikuu. Viikko sitten alkoi kesäloma, aivan varmasti. Eilen palasin Jordaniasta.

Ajan kuluminen havahduttikin minut siihen, että tik ja tok, kaikenmaailman deadlinetkin lähenevät. Siellähän se marraskuukin oppariseminaareineen häämöttää!

Kuukausi kesälomaa jäljellä. Kuukausi aikaa palauttaa kesätehtävät. Kuukausi, ennen kuin suurin osa luokkalaisistani pari ystävääni mukaanlukien rientävät maailmalle. Minä jään tänne tuijottamaan tietokoneen näyttöä lasittunein silmin miettien, miten saada päässä pyörivät asiat kirjoitettuun muotoon niin, että kaikki olisi järkevää ja johdonmukaista. Tosin mitäpä kirjoitettavaa on, jos ainoan ajatuksen voi tiivistää sanoihin

"Lisää kahvia, kiitos".

Aika on kulunut myös niin, että siitä on aikalailla vuosi, kun tutustuin erääseen ranskalaiseen tyttöön, joka tuli Suomeen tekemään vapaaehtoistyötä. Saatoin hänet toissapäivänä juna-asemalle ja samalla näin häntä viimeistä kertaa tänä vuonna. Olo oli tavallaan haikea, vaikkakin sovimme näkevämme kun itse menen tammikuussa Pariisiin.

Tammikuu. Sieltä kai sekin tulee pikku hiljaa. Mutta ei kai siinä, tulkoon. Turha sitä tulevaa on murehtia liikaa, vaikka myönnettäköön - sorrun siihen todella usein. Pitäisikin varmaan liimata seuraava Raamatun jae joka puolelle asuntoa muistuttamaan, että eipä ei, en minäkään päiviäni murehtimalla lisää.

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Matt. 6:34

Oikeastaan voisi liimata kyseisen luvun jakeet 25-34. Niitä ei kerta kaikkiaan voi lukea liian montaa kertaa. Ainakaan, jos sattuu olemaan minä.

Tick, tock. Kappas, sunnuntaikin muuttui maanantaiksi ja huomaan, että silmiä nukututtaa. 

Hyvää yötä!

Rakkaudella,
Jenna

P.S. Anteeksi värittömyyteni / kuvattomuuteni, en ole jaksanut laitella tai edes ottaa mitään kuvia :P Kuvitelkaa tähän merkintään joku hieno kuva vaikkapa kellosta.