Irtiotto harmaudesta vaaleanpunaiseen

Olen nyt istunut tässä koneeni äärellä vajaan tunnin verran ja tuijottanut lasittuneella katseella viereisestä ikkunasta ulos yrittäen hahmottaa, mistä lähtisin kirjoittamaan. Sanottavaa on kyllä, mutta sanoja ei niinkään. Hassuja tanssahtelevia ajatuksia on vaikea saada kiinni ja koota järkeviksi lauseiksi... Taidankin unohtaa ajatukseni pidemmästä postauksesta ja väsätä taas vain pienen koosteen kuulumisistani.

Tuolla lasin toisella puolen, harmaan puistikon takaa pilkistää vaaleanpunainen taivaanranta. Samaistun siihen, sillä jotenkin tunnen, että väsyttävistä ympärillä olevista olosuhteista huolimatta mielialani on kauniin värinen, leppoisan lempeä ja iloinen.

Takanani on mahtava pidennetty viikonloppu, jonka sain viettää ihanan ystäväni kanssa Helsingissä. Sekä kyseistä ystävää että kaupunkia olikin jo ikävä. <3

Lähdin reissun päälle jo keskiviikkona, jolloin suuntasin ensin veljeni luokse, ja siitä matkasin sitten torstaina Helsinkiin. Perjantaina oli se kauan odotettu Poets of the Fallin konsertti, joka btw ylitti kaikki odotukseni samoin, kuin bändin tuore Clearview-albumikin. Eikä sillä, etteivätkö odotukseni olisi olleet jo valmiiksikin korkealla... Ylitti silti.

Lauantaina piipahdettiin ystäväni kotiseurakunnan nuorten/nuorten aikuisten illassa. Ystäväni kuului keittiötiimiin, joten liityin heidän seuraansa väsäämään omenapiirakkaa. Illan mittaan päädyin myös kassaneidiksi, mikä oli oikeastaan ihan mukavaa - en olisi muuten varmaan tullut puhuneeksi vähän kaikkien kanssa. Olkoonkin, että suurin osa keskusteluista sujuikin kaavalla "Hei, mitä saisi olla? Selvä, se tekee kolme euroa, kortilla vai käteisellä, saako olla kuittia?"... Syvällistä. Joka tapauksessa ilta oli mukava, myös siitä syystä, että Vimpelin maalla asuessa nuorten aikuisten toimintaa ei tosiaan oikein ole, ja vaikka seurakuntani ihana onkin, välillä kaipaan enemmän oman ikäistä seuraa.

Sunnuntaina vähän shoppailtiin ja maanantaina matka päättyi, ja suunta oli jälleen Pohojanmaalle. Poissa ollessani tänne oli tullut talven tuntu, aamuisin on maakin ihan kuurassa ja tuntuu, ettei yksi villapusero enää riitä. Kunhan tästä koneen ääreltä liukenen, keitän itselleni kaakaota ja lasken lämpimän jalkakylvyn.

Oikeastaan taidankin nyt ryhtyä tuumasta toimeen.

Murusilta terveisiä <3

Palaillaan,

Jenna

Jos ei keksi hyvää otsikkoa, voiko vaan sanoa hei

Uudet lasit :)

On ollut hiljaista, ja se johtuu hyvin pitkälle siitä, ettei minulla ole ollut intoa puhua. Enkä halunnut vääntää mitään väkisin, joten siksi syntyi puolen vuoden blogipaasto, sillä nimellä tuota aikaa kai voisi kutsua. :D Nyt kuitenkin ajattelin rikkoa hiljaisuuden ja kirjoittaa.

Viimeisimmän merkinnän kirjoitin maaliskuussa. Sen jälkeen minusta tuli valmis tradenomi, ja opintoni löysivät tiensä päähän. Olen siitä asti hakenut töitä enemmän ja vähemmän, sekä miettinyt ja pohtinut ja pähkäillyt, että minne seuraavaksi... Olen yrittänyt saada selkoa siitä, mitä minä edes haluaisin elämältäni. Taisin jo aikaisemminkin kirjoittaa siitä tunteesta, että kun en tiedä jäädäkö vai lähteä, ja sitä kysymystä olen vieläkin maistellut. Kaiken pään sisällä käydyn taistelun ohella olen kuitenkin myös levännyt, yrittänyt karistaa opinnoista aiheutuneita stressihippuja pois, vaikka turhaahan se lienee - työttömyyshiput sirottuvat sitä mukaa päälle, mitä muista pääsee eroon.

Työttömänä on kuitenkin ollut myös aikaa tehdä kaikenlaista. Olen alkanut harrastaa juoksua (se on kätevä tapa purkaa paineita) ja opiskellut hieman puolaa. Into kyseiseen kieleen lähti Euroviisuista. Tykästyin Puolan edustajaan, Michał Szpakiin, niin paljon, että viimein tilasin hänen levynsä ja olen sitä popittanut enemmän tai vähemmän (Poetsien ohella) koko ajan, ja koska osa hänen biiseistään on puolaksi, aloin ensin hiljalleen suomennella niitä (olen varmaan joskus maininnutkin siitä, kuinka paljon painoarvoa annan hyville lyriikoille), sillä haluan ymmärtää, mistä poika laulaa. Siinä suomennellessani havahduin siihen, ettei kyseisen kielen kielioppi tai mikään muukaan muistuta mitään osaamaani kieltä (paitsi venäjää, mutta sitä en edes oikeastaan osaa) ja se taas herätti kiinnostukseni puolaa kohtaan vielä enemmän.

Toisin sanoen elämä työttömänä ja Vimpelissä on niin tylsää, että jopa juokseminen ja puolan opiskelu vaikuttaa hyvältä ajatukselta.

Ei vaan, elo Vimpelissä on ollut ihan mukavaa. Äkkiä sitä on taas junttiutunut, ja kun kävin tässä taannoin Tampereella, piti koko ajan muistuttaa itseään liikennevaloista. Jos muuttaisin takaisin Pariisiin, pääsisin hengestäni ensimmäisen tunnin aikana hyvin todennäköisesti.

Mutta mikä olisi parempaa kuin kesä maalla? Varsinkin alkukesästä aikaa tuli vietettyä mökillä, sieltä käsin on kaikkein mukavin mennä lenkillekin - ei ole yleisöä. Toisekseen mökin vintillä saa yleensä olla rauhassa, kuunnella musiikkia ja kirjoittaa. Aloitin tänä kesänä kirjoittamaan yhtä pitkään suunnitteilla ollutta työtä, saa nähdä, kasvaako se kirjaksi asti. :)

Kesällä oli myös kahdet häät, joista toisissa sain kunnian toimia kaasona. Molemmat tilaisuudet olivat kauniita, ja juhlat onnistuivat hyvin. Häitä lukuunottamatta kesäni oli muuten aika tasaisen rauhallinen, ja niin kai kesän kuuluukin.

Mutta ihanaa, että on syksy! Vuodesta toiseen se vaan aina iskee, ihme teekuppikynttilävillasukkakausi. Enkä malta odottaa syyskuun viimeistä viikonloppua, sillä silloin pääsen jälleen katsomaan Poetseja livenä. Levynjulkkarikeikka 30.9. Helsingin jäähallissa <3 Toivottavasti syksyn myötä myös se suunta alkaa hahmottua vähitellen, jos vaikka työpaikka löytyisi, olisin onnellinen! :)

No, tässä nyt vähän sekalaista höpinää, ja ehkä nyt en ole ihan puolta vuotta vaiti. :)

Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Jenna

Päättämättömyyden taito

Viimeksi kirjoittaessani kissojakin oli vain yksi. Nyt niitä on tuplaten, sillä Nasun ihana sisko Nala muutti myös vanhempieni kotiin pitämään energiatasoa korkealla. Ihania palleroita. <3

Viimeksi kirjoittaessani olin vielä työharjoittelussa. Nyt olen valmistunut, mutta tunnen oloni sitäkin keskeneräisemmäksi. En vieläkään tiedä, mitä seuraavaksi. Töitä? Opiskelua? Olen laittanut hakuja vetämään pariin kouluun, sillä vasta nyt tunnen tietäväni, mitä oikeasti haluaisin opiskella ja tehdä työkseni. Toisaalta taas työelämään siirtyminen houkuttelisi paljon, ja valehtelematta syy on erityisesti taloudellinen. Voisi hankkia autonkin.

Samalla haluaisin asua Vimpelissä, mutta muuttaa täältä pois.
En halua muuttaa pois rivitalosta, en kauas kotoa, en halua luopua pihastani.
Haluan opiskella kirjallisuutta. Äidinkieltä. Opettajaksi.
Haluan auton, enkä halua luopua kaksiostani. Täällä on tilaa.

Ymmärrän, että kaikkea ei voi saada mitä haluaa. Jostain on luovuttava, ja hyväksyn sen. Mutta päätösten tekeminen ja lopputulokseen tuleminen on vaikeaa, ja olisin enemmän kuin onnellinen, jos joku tulisi ja päättäisi asioista puolestani. Toinen hyvä vaihtoehto olisi päävoitto Eurojackpotissa. Ei sillä, että erityisesti haluaisin rahaa, mutta sillä, että se helpottaisi valitsemista.

Opiskelu olisi muuten varteenotettavampi vaihtoehto, mutta kun raha. Minulla on jo tutkinto, ja olen käyttänyt tukikuukausistani melkein kaikki. Ehkä reilulle vuodelle voisin vielä saada rahaa, mutta ei se riitä. Töitä voisi kai tehdä koulun ohella, mutta paljonko ilman, että opinnot kärsivät? Paljonko töitä on riittävästi niin, että sillä saa maksettua vuokran ja ostettua myös ruokaa, muista kuluista puhumattakaan?

Tiedän. Olen taas sortunut ja vajonnut asioiden märehtimiseen, vaikka varsin hyvin tiedän, että se on hyödytöntä. Toisekseen, ongelmani ovat häviävän mitättömiä ja pieniä. Kolmantena pointtina voisin heittää ilmoille sen, että loppujen lopuksi: tiedänkö edes, mitä haluan ja onko kaikessa kuitenkaan edes kyse haluamisesta? Missä on paikkani ja mikä on tehtäväni? .

Onneksi nämäkin asiat saa jättää Herran haltuun ja voin samalla luottaa siihen, että Hän pitää minusta huolen kaikissa tilanteissa. Hän ohjaa askeleeni. Loppujen lopuksi paras ratkaisuni on se, että ojennan käteni ja menen, minne Hän minua kuljettaa.

Näihin tunnelmiin tältä erää!
Toivottavasti huomennakin paistaa aurinko yhtä kauniisti kuin tänään.
Kevät <3

Jenna

Minä täällä taas, hej på dig

"Long time no see, long time no abc"

- Juhani Kontiovaara, Pasila

Vuosi on vaihtunut ja uusikin jo pitkällä. Työharjoitteluni on kääntymässä loppua kohti, valmistuminen siintää jo edessä ja tulevaisuus on tällä hetkellä tarkasteltuna avoimempi kuin koskaan ikinä ennen. En pysty edes arvaamaan, mitä tuleman pitää… Jännittävää!

Ajattelin tänään kirjoitella yleisesti vain kuulumisiani. Mitä olen alkuvuoden hommaillut, mitä kaavailen keväälle ja ylipäätään: mitä minulle kuuluu.

Ihan alkuun ja heti pitää olla innoissaan ja kertoa uudesta perheenjäsenestä. Ei, kukaan ei ole synnyttänyt (paitsi Nasun emo), vaan meille tuli mun vanhempien luokse pieni kissanpentu, jonka vissiin virallisempi nimi on Nasu, mutta jonka nimi vaihtelee tilanteen mukaan koko ajan. Itse kutsun sitä ehkä eniten riiviöksi tai yksinkertaisesti kullaksi. Se on ihana, raitainen ja villi karvapallero, joka syö multaa ja kiipeilee verhoissa. Se on käynyt takassa neljä kertaa ja vessanpöntössä kahdesti, ja sen lempiharrastus on muutenkin tehdä kaikkea, mitä ei saisi tehdä. Mutta on se vaan niin ihana. <3

Sitten taas arki itse on rytmittynyt melko lailla työharkan parissa, eli arkisin 8-16 välillä olen istunut näyttöpäätteen edessä naputtelemassa milloin mitäkin raporttia. Tammikuun kohokohta oli hiihtolomareissuni, joka oli varsinainen kiertue: menin ensin Tampereelle, jossa minulla oli erääseen työnhakuprosessiin kuuluva soveltuvuuskoepäivä (tulin siinä hakuprosessissa toiseksi), ja sieltä suunnistin Helsinkiin ensin Disciple16 –konferenssiin (joka oli MAHTAVA) ja sitten ystäväni luokse pariksi yöksi. Helsingistä menin Lahteen hoitamaan koulujuttuja, ja viimeiseksi VR kuljetti minut kiltisti Kokkolaan mummin pöperöille. Sen jälkeen oli taas tovi normaalimpaa arkea, johon kuitenkin on sekoittunut hieman häähumua: ystäväni pyysi minut kaasokseen ja hänen häitään on tässä pitkin helmikuuta suunniteltu. Polttarit oli reilu viikko sitten ja häät – iik – kahden viikon kuluttua. <3

Nyt viime viikonloppuna ystäväni Lahdesta tuli käymään. Oli aivan ihana viikonloppu, tehtiin hyvää ruokaa (mm. katkarapurisottoa, nam!) ja vaihdettiin kunnolla kuulumisia. Pitkästä aikaa tuli oikeasti rentouduttua ja nautittua vapaa-ajasta. Rentoutuminen onkin hyvä asia tässä välissä, sillä maaliskuu vaikuttaa kohdallani enemmän kuin kiireiseltä. Kiireet silloin ovat kyllä lähinnä positiivisia, mutta joka tapauksessa oli hyvä saada vähän hengähtää etukäteen.

Tänään paistaa aurinko ja mieli on sen mukainen. Olo on yllättävän pirteä, ja positiivisella tavalla levoton. Tämä pitäisi kyllä käyttää hyödyksi ja vaikka pistää kunnon kevätsiivoukset pystyyn, mutta jaa… :D 

Joka tapauksessa ihan hyvää kuuluu ja yritän nyt kyllä taas vähitellen päästä bloggailun makuun - tykkään siitä kovasti, mutta jotenkin se, kun töissä kirjoitti niin paljon vähän söi intoa kirjoittaa enää vapaalla. 

Paljon pusuja ja hyvää kevättä kaikille <3

Jennna

On ilmoja pidellyt

Mustan joulun mulle teit... 

On soinut päässä jo jonkun aikaa. Vaikka kyseinen biisi viittaakin enemmän henkiseen mustuuteen, mä itse hoilaan sitä lähinnä lumelle. 

... sä et tullutkaan / ja lahjan ainoon multa veit / jäin sua kaipaamaan.

Ikävästi se piipahti maassa herättämässä toiveita kunnon valkoisesta talvesta, mutta sitten se ilmeisesti kyllästyi kuuntelemaan ihmisten valituksia lumitöistä ja päätti ottaa hatkat. 

No, vielä on aikaa jouluun. Täytyy antaa talvelle aikaa tulla, vaikka sen kyllä sanon, että tällainen tämänhetkinen pelleily saisi jo riittää. Jos ei voi olla lunta ja maa on mutainen, voisi sen verran antaa myöten, ettei aamuisin auton ikkunat olisi ihan umpijäässä. Se on joko tai, jooko?

Ensimmäisen adventin ensimmäinen kynttilä!

Tiedän olevani suomalainen kun saisin kirjoitettua kokonaisen blogin pelkästä säästä. Olen kyllä ihan väärällä alalla. Kuuluisin iltiksen säätoimittajaksi - nauttisin, kun voisin kirjoittaa siitä, kuinka talvi yllättää suomalaiset taas ja kuinka ensi kesänä on ennennäkemätön helle, mutta että festareilla sataa kuitenkin. 

Kerkesi tuo minitalvi kyllä yllättää ainakin VR:n. Olin viikko sitten siellä Opkon leirillä ja suurimman osan sekä meno- että paluumatkastani taitoin junan kyydissä. Menomatkalla juna oli niin täynnä, että jouduin ostamaan invapaikan, mikä taas käytännössä tarkoitti istumista lattialla. Onneksi suomalaisissa junissa lattiat ovat suhteellisen siistit. 

Luulin, että menomatka oli se suurin vastoinkäyminen, mutta ystäväni talvi yllätti VR:n, joka pisti hyvän kiertämään ja yllätti sitten minut. Juna oli jo alkujaan pahasti myöhässä ja siitä puuttui puolet. 12 vaunun sijaan matkaa taitettiin kuudella vaunulla, jonne saatiin kyllä sullottua 12 vaunun matkustajat. Mikäs siinä seistessä. 

Onneksi matkaseuraksi sattui mukavia ihmisiä, joiden kanssa matkasta tuli oikeastaan parempi kuin mitä se olisi ollut napit korvissa omalla paikalla istuen. Myös VR:n mahtava henkilökunta ansaitsee kiitoksen, sillä humoristisella ja letkeällä asenteella pyyhittiin pienikin harmistus pois. Harvoin olen hymyillyt samalla tavalla junan ollessa miltei kaksi tuntia myöhässä. Teki miltei mieleni antaa positiivista palautetta... Itse asiassa ei se varmaan olisi myöhäistä vieläkään. Veikkaan, että negatiivista palautetta myöhästymisistä on ainakin tullut, joten kai sitä voisi piristää ja pistää kiitosta asiakaspalvelusta menemään ihan vaikka vaan näin marraskuun viimeisen päivän kunniaksi. 

Tässä minä kirjoitan säästä ja junamatkoista kun voisin kirjoittaa myös esimerkiksi siitä leiristä. Mulle on joskus sanottu, että olisin hyvä poliitikko, koska osaan lahjakkaasti keskittyä epäolennaisuuksiin ja jauhaa ihan sama mistä aiheesta vaikka tuntitolkulla. 

Joka tapauksessa joo, leiri oli mahtava. Toi kyllä valoa tähän pimeään vuodenaikaan! Oli rentouttavaa viipyä toisten uskovien nuorten aikuisten seurassa ja ihan vaan olla. Oli virkistävää, että pystyi puhumaan uskosta ja esimerkiksi mainitsemaan Jeesuksen nimen ilman sitä tunnetta, että jotenkin yrittää käännyttää muita väkisin tai jotain. Tuskin kukaan (ainakaan toivottavasti) niin edes ajattelee, mutta siinä on sellainen pieni kynnys itsellä. Oli kuitenkin siis ihanaa voida olla täysin oma itsensä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. :)

Elämään Vimpelissäkin alkaa taas tottua, vaikka edelleen etäisyys kaikesta risoo. Miksi oi miksi lähimmälle juna-asemalle on se noin 80 km? Tai lähimpään oikeaan kaupunkiin, koska Alajärveä ei lasketa. No, maalla on mukavaa ja ainakin tähtitaivas näkyy kunnolla silloin, kun ei ole pilvistä. PLUS että äiti tekee hyvää ruokaa eikä oo pitkä matka ruokapöytään silloin, kun oma jääkaappi näyttää ankealta. 

Mutta nyt kello näyttää miltei kuutta ja kaveri on tulossa kylään. Voisi mennä laittamaan kaffetta tulille!

Heippa!

Jenna

Pariisi, itken kanssasi

Iltaa!

Harmittaa, että tulee nykyään kirjoitettua niin harvoin. Asiaa tietenkin olisi varmasti, mutta varsinkin nyt, kun töissä istuu koneella ja kirjoittaa 8 tuntia putkeen niin kotona saman toistaminen ei enää maistu. Nytkään en aio raapustaa pitkästi, koska haluan nukkumaan mitä pikimmiten, aamulla kun
taas pitää töihin, mikä on sinänsä kyllä ainoastaan kiva juttu. Joka tapauksessa ajattelin kuitenkin, että kirjoitan muutaman sanasen nyt kun tiedän, että viikonloppuna ei kerkeä. Lähden pitkästä aikaa Opkon leirille Enä-Seppään. <3

Olen kyllä niin sen leirin tarpeessa. Vimpelissä on ihana seurakunta, mutta oman ikäistä porukkaa ei juurikaan käy. Muutenkin viime aikoina on ollut jollain tapaa murheellinen olo, yksinäisyydestä puhumattakaan. Ulkona on pimeä ja kylmä, eikä ainoastaan sään puolesta. Tuntuu, että maailma ympärillä vain mustuu mustumistaan...

Välillä sitä haluaisi vaan sulkea ulkomaailman jonnekin pois ja keskittyä ainoastaan siihen Jumalan rakkauteen ja valoon, joka peittoaa kaiken pimeän alleen.

Kaikki varmasti tietää, mitä esimerkiksi Pariisissa tapahtui muutama päivä sitten. Se kosketti monia, ja voin sanoa itse kuuluvani niihin ihmisiin, joille tuo tapahtumasarja tuli aika lähelle. Mielessä on yhä tuoreena keväinen vaihto, ja Pariisi on minulle edelleen toinen koti. Tiedän, että monien mielestä on väärin surra Pariisia, koska muuallakin maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Enkä tahdokaan vähätellä niitä ja totuushan on, että monessa paikassa asiat on vielä paljon huonommin kuin Ranskassa nyt. Kuitenkin on typerää moralisoida surevia ihmisiä siitä, että he tekevät väärin murehtiessaan Pariisia jotenkin syvemmin kuin muita tapahtumia... Eihän kukaan moralisoi sitäkään, joka suree kuollutta veljeään enemmän kuin naapurin onnettomuudessa menehtynyttä puolisoa, vaikka sekin varmasti liikuttaa. Epämääräinen pointtini on siis se, ettei Pariisin sureminen tee minusta tai kenestäkään välinpitämätöntä muita vastaavia tragedioita kohtaan. Tällä hetkellä ja juuri nyt se vaan sattuu enemmän.

Kuulin iskuista Fb:n kautta. Pariisilaiset ystäväni olivat merkinneet itsensä turvassa oleviksi kriisissä "Paris terror attacks", ja naamakirja ilmoitti siitä minulle. Nähtyäni ilmoituksen menin ihan puihin ja päässäni surisi kutakuinkin näin: "mitä on tapahtunut, missä, miten, ovatko kaikki kaverini kunnossa ja mitä, apua". Luin sitten iltasanomista lisää ja fb:n kautta selvitin ystävieni tilanteen. Onneksi kaikki heistä ovat tilanteeseen nähden kunnossa. Pelkoa vastaan taistellaan ja esimerkiksi koulu järjestää opiskelijoille tapahtumia, joissa pyritään pääsemään takaisin elämään kiinni.

Eilen sitten selvisi, että se tyyppi, joka ilmeisesti oli pääsuunnittelijana koko iskujen takana eleli Saint Denisissä aivan sen koulun vieressä, jota keväällä kävin. Hieman itseäni kylmäsi ajatus siitä, että olen koko kevään reippaasti kulkenut päivittäin terroristipesäkkeen ohitse kouluun. Se rakennus oli ihan kirjaimellisesti siinä koulumatkani varrella.

Turhaahan tuollainen itsensä hirvittäminen on, sillä olen kunnossa. Minulle ei tapahtunut mitään toisin kuin niille, jotka noissa iskuissa menehtyivät. Iskujen aikana nukuin ihan tyytyväisenä kotonani Vimpelissä kaukana kaikesta tuosta kamalasta.

Jälkikäteen hieman myös hirvittää se, kuinka St. Denisistä tuli aika ajoin vitsailtua potentiaalisena terroristien luvattuna maana... Olihan se sen näköinen paikka, että kaikki on mahdollista, mutta ihan rehellisesti, en olisi halunnut olla oikeassa.

Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain muutakin, mutta tulin siihen tulokseen, että ehkä tältä erää hyvä näin. Katsellaan jos jaksaisin kirjoitella leirin jälkeen enemmän ja toivon mukaan iloisemmista asioista!

Hyvää yötä!

Jenna

Vihdoin

Heipä hei pitkästä aikaa!

Kuukauteen en ole kuulumisiani kailottanut...  Kirjoitusinto on ollut ihan nollissa, olo on ollut hyvin stressaantut ja uupunut. Sen lisäksi syyskuu itsessään oli aika tasainen, mutta iloisesti voin ilmoittaa asioiden onneksi viimeinkin edenneen sen aikana. Nyt minulla on harkkapaikka ja asunto, jota parhaillaan remontoidaan muuttokuntoon. Ensi viikolla alkaa työt ja toivon mukaan pääsen myös muuttamaan sen aikana. Odotan innolla. :)

Tavalla tai toisella asiat siis etenevät, onneksi. Olen siitä kiitollinen. Tuntuu, että vaikka itse olenkin monta kertaa vaipunut epätoivon partaalle, kaikki on kuitenkin kääntynyt kaikkein parhaimmalla tavalla hyväkseni. Se harkkapaikka on parempi, kuin olisin uskaltanut unelmoida. Siellä on luvassa ihan täydelliset työtehtävät, jotka ovat juuri sellaiset, mitä haluankin tehdä. Asunto on iso, ja pienen rempan ja sisustuksen jälkeen siitä tulee ihan näköiseni. Nyt minulla on myös oma piha, joskin sen viimeistely ja viilaaminen siirtynee kevääseen... Talveksi kun ei kannata kaivaa kukkapenkkiä.

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on ollut sairaana ja viimein alkaa "elämä voittaa"? Vaikka en ole varsinaisesti syysflunssaa kummemmin kipeänä ollutkaan, olo on vähän samankaltainen. Olen hieman saanut uutta virtaa. Asioiden etenemisen ohella olen ollut paljon erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa - raamiksissa ja muissa kokoontumisissa - joissa olen saanut rauhoittua, rukoilla ja kuunnella ja ihan vain olla. Juha Tapiota lainaten "kuulkaa väsyneet maan, väsyneitten satamaan Hän kuljettaa"... Niin Hän tekee. Olen ollut ihan nääntynyt, mutta siinä samalla olen saanut huomata, että Jumala kantaa.

Ulkonakin vinkuu Valio-myrsky. Ikkunat helisee ja lyhdyt sekä kukkaruukut pyörivät ilmassa. Odotan, että myrsky laantuu pian... Että ilma muuttuu jälleen tyyneksi. Koska niin myrskyjen jälkeen on tapana käydä.

Ei minulla muuta tällä kertaa, hyvää lokakuuta kaikille!

Rakkaudella,

Jenna