It's raining. It's cold. It's Summer.

Kotona taas.

En ole vieläkään täysin tajunnut, että kevääni Ranskassa on ohitse ja olen palannut Suomeen jälleen enemmän tai vähemmän pysyvästi. Täällä on kylmä, vettä sataa vähän väliä ja villapaita on vaihtoehto. Juhannuksen vietin sukat märkinä ylihinnoitelluilla festareilla, jossa oli hyvin vähän ihmisiä ja tunnelma ainakin aluksi lattea. Onneksi seura oli loistavaa, enkä voi väittää ettenkö olisi viihtynyt kaikesta huolimatta. :)

Pariisiin on silti ikävä. Ei sillä, ettenkö olisi ollut jo ihan valmis palaamaan kotiin, mutta tuntui, että moni asia jäi kesken siellä. Sammakonreidetkin jäi maistamatta! En käynyt Louvressa enkä hyvästellyt lempi(tee)kahvilaani. Toisaalta tyhmää keskittyä siihen, mikä jäi tekemättä kun kuitenkin teki niin paljon.

Täällä on tyhjää ja hiljaista. Ihmiset puhuvat suomea. Kaikki pysyvät sopivan välimatkan päässä, kukaan ei laula yksin kulkiessaan kadulla ohi ja ulkona tuoksuu pakokaasun sijaan metsä. Pariisista Vimpeliin!

Nyt oloni on epämääräinen enkä tiedä, mitä ajatella mistään. Minulla ei vielä ole harkkapaikkaa taskussa, joten sitä pitäisi haeskella. Toisaalta on kesä ja aikaa, joten voisi yrittää päästä stressistä eroon ja ottaa iisimmin. Käyn vieläkin kierroksilla ja sisintäni kalvaa samanlainen tunne kuin silloin, jos niskassa on paljon tekemättömiä tehtäviä kasassa... Nyt ei ole, mutta tunne seuraa mukana.

Toivon saavani sen harkkapaikan pian. Vaikka harkka alkaisi vasta syksyllä, olisi kiva tietää milloin työ alkaa ja ennen kaikkea missä se sijaitsee - voisi alkaa vilkuilla asuntoja ja sen sellaista. Ja kun tietäisi, milloin ja minne, ei tarvitsisi miettiä asiaa sen enempää ja voisi oikeasti lomailla.

Mahdollisuuksien mukaan tällä lomalla haluaisin nähdä kavereita ja kierrellä Suomessa. Haluan istua mökin terassilla ja lukea kirjaa. Haluan nukkua päikkäreitä baden-badenilla rannassa, kirjoittaa runoja vihkoon ja selailla Ikean kuvastoa. Haluan pyöräillä. Haluan kuunnella musiikkia ja laulaa mukana kun ulkona ukkostaa. Haluan käydä kylmässä suihkussa helteisen päivän päätteeksi, grillailla kavereiden kanssa vartaita, joissa on paljon ananasta ja kävellä paljain varpain kostealla nurmikolla. Haluan syödä puolukoita suoraan mättäästä, joskin en vielä niiden ollessa raakoja.

Kaikki ovat pieniä asioita, mutta juuri sellaisia, mistä nautin. Lyhyesti sanottuna se, mitä minä haluan, on siinä, että haluan rauhoittua hetkeksi, kuunnella itseäni ja nauttia kesästä ja siitä vapaasta ajasta, jota minulla on. Hienon, mutta todella raskaan kevään jälkeen jopa koen, että olen vähäsen sitä myös ansainnut... Selvisinhän vaihdosta ja opparista ja kaikesta. Tekisi varmaan hyvää hengähtää.

Nyt taidan toteuttaa yhden toiveeni ja mennä kylmään suihkuun. Päivä ei ollut ihan helteinen, mutta tässä tietokoneen alla istuessa on tullut nihkeä olo. Saa kai sen hellefiiliksen näinkin!

Palaillaan murut!

Moikka,
Jenna

Cradled in love

Tervetuloa jälleen uutta ilmettä saaneeseen blogiini!

Huhhei pari viimeistä viikkoa ovat olleet todella todella täysiä. Kouluhommien ohella olen käynyt kiertelemässä Pays de la Loiren, Bretagnen ja hieman Normandien aluetta ranskalaisen ystäväni kanssa, hengaillut Pariisissa ja käynyt Alankomaiden puolella vaatimattomasti sanottuna viettämässä yhden parhaista päivistä elämäni aikana.

Sorsakaveri Pariisissa

Tähän merkintään ajattelin kirjoittaa lähinnä tuosta viimeisestä.

Tavallaan haluaisin edetä kronologisesti kaikesta, mutta en pysty hillitsemään sormiani ja olemaan kirjoittamatta Alankomaista ensin. Lähdin jo viime sunnuntaina Orlyn lentokentälle hotelliin, koska lentoni lähti hyvin aikaisin aamulla. Silloin päässäni pyöri sen miljoona asiaa, joka vielä voisi mennä pieleen... Kaikki sujui kuitenkin paremmin, kuin olisin koskaan voinut toivoa.

Matkan syy oli siis se, josta olen jo aikaisemmin tässä blogissakin puhunut. Poets of the Fall tuli Arnhemiin esiintymään ja sen lisäksi he järjestivät siellä Meet&Greet -tapahtuman eli siis mahdollisuuden tavata heitä. Silleen niinkö oikeasti. Halietäisyydeltä. Mitä.

Olisi kiva muistaa, mitä oikein selitin :D

Niille, jotka minua eivät niin hyvin tunne, totean, että Poetsien musiikki on ollut osa elämääni jo kauan. Olin ala-asteella, kun kerran mummolasta tullessani autossa iskä laittoi radiota lujemmalle todeten, että kuuntelepas, tämä on aika hyvä kappale. Minähän kuuntelin ja iskä oli oikeassa.

Aikaa on kulunut reilu kymmenen vuotta ja edelleen heidän musiikkinsa merkitsee minulle paljon. Ollessani poissa kotoa, heidän kappaleensa ovat olleet minulle koti. Kun olen ollut lohduton, heidän musiikkinsa on piristänyt ja/tai niihin on voinut samaistua. Kun olen ollut iloinen, olen laulanut ja tanssinut heidän tahdissaan. Junamatkat, automatkat, unettomat yöt... Elämäni soundtrack. En tiedä, mitä musiikki monille merkitsee, mutta itselleni se on aina ollut tärkeää. Nautin siitä, se tekee elämästä värikkäämpää, kauniimpaa. Ihailen heidän sanoituksiaan suuresti, heidän tapansa sanoa asiat... Siinä on aina ollut jotain, mikä pitää minut otteessaan.

Eikä siihen kyllästy. Koskaan.

Mutta pointtina oli siis se, että kyseinen bändi ja heidän musiikkinsa ovat minulle tärkeitä. Kun havaitsin mahdollisuuden tavata heidät oikeasti ja kiittää kasvokkain ja en tiedä, halata, tiesin, että minun oli päästävä lähtemään. Kun sain vahvistusviestin myös VIP-lipuista, en uskaltanut vieläkään uskoa, että olin menossa sinne. Uskalsin uskoa sen vasta, kun he seisoivat siinä edessäni oikeina, hengittävinä ihmisinä. Ja minä olin onnellinen.

Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa hölmöltä tai turhalta, mutta minulle oli erityisen tärkeää, että sain viimeinkin kiitettyä heitä suoraan siitä, mitä kaikkea he minulle ovat musiikkinsa kautta antaneet. Oli mielenkiintoista puhua heidän kanssaan ja ihan vain olla siinä heidän seurassaan.

Ennen tapaamista tutustuin muutamiin toisiin faneihin. Vietinkin melkein koko ajan keikkaa odotellessa, keikalla ja sen jälkeen hollantilaisen tytön ja yhdysvaltalaisen pojan seurassa. Oli mahtavaa jutella kerrankin joidenkin saman musiikkimaun omaavien ihmisten kanssa.

Kokonaisuutena ilta oli ihana. Olen niin iloinen ja kiitollinen siitä, että se tapahtui ja sain olla osana sitä. Ne muistot siitä säilyvät toivottavasti kauan ja lainaten heitä itseään "I kept the love you gave me alive, and now I carry it with me... I know it's just a tear drop from mother earth, but in it I can hear a dolphin sing telling me I'll never be alone, I know you're right there".

Huokaus. Nyt on kyllä onnellinen, mutta samalla haikea olo. Kaikki kun on jo takana päin!

Muutamalla kuvalla vielä lopuksi siitä Ranskan reissusta. Se oli myös erittäin mukava reissu, ja oli kiva vähän nähdä muutakin kuin pelkkää Parriisia.

No joo. Ei muuta kuin palaillaan!

Rakkaudella,
Jenna