La vie est belle

Mistäköhän aloittaisin.

Edellisestä postauksesta ei ole aikaa edes viikkoa, mutta silti on tapahtunut niin paljon, että olen ihan kykenemätön kuvailemaan kaikkea niillä sanoilla, joita on olemassa. Alkuun totean tyynesti, että kirjoitan tätä nyt kotoani Pariisista (Saint-Ouenista jos tarkkoja ollaan, mutta eihän olla) ja olen siis päässyt perille kohteeseen ja suhteessa hyvin ehtinyt jo asettuakin aloilleni. Vaikka aloillani en ole ollutkaan.

Pakko ehkä yrittää edetä kronologisesti.

Saavuttiin tänne torstaina, ja lennot meni muuten ihan hyvin lukuunottamatta flunssaani, joka aiheutti kipua ja särkyä erityisesti korviin. Perille kuitenkin päästiin ja pakko sanoa, että tietynlainen hämmennys koitti heti koneesta astumisen jälkeen, kun vastassa oli kolme aseistettua poliisia. Toki tiesin, että täällä on nyt nostettu valmius terrorismin varalta, mutta en olettanut, että se näkyy niin hyvin. Mutta kyllä näkyy - enemmän tai vähemmän kaikkialla voi bongailla sotilaita ja poliiseja. Sen lisäksi slogania "Je suis Charlie" näkee ihan kaikkialla. Kauppojen ikkunoissa, lyhtypylväissä, autojen takalasissa, maassa, ravintolan seinällä... Vaikkei aiheesta suoranaisesti kai puhuta, se näkyy silti joka puolella. Pariisi on yhä varpaillaan, seisoen kuitenkin vahvasti sananvapauden puolella terrorismia vastaan.

Okei. Olen edelleen vaiheessa lentokenttä. Yritän nyt siirtyä eteenpäin aiheeseen taksi, nimittäin: meitä yritettiin heti huijata tulemaan pimeään taksiin. Siististi pukeutunut mies tuli toteamaan meille, että jos haluamme taksin, pitää seurata häntä. Kaverini kanssa epäröitiin, sillä joku hälytyskello sitä kai alkoi soida, mutta seurasimme miestä siitä huolimatta. Onneksi kuitenkin oranssiin liiviin pukeutunut lentokentän työntekijä pysäytti meidät ja vei oikeiden taksien luokse. En tiedä, olenko koskaan sanonut sanaa 'merci' millään kielellä niin, että olisin tarkoittanut sitä yhtä paljon kuin siinä, kun sitä sille liivipukuiselle toistelin.

No, tämä kunnon taksi huolimatta kuljettajan kyvyttömyydestä puhua englantia vei meidät perille uuteen kotiimme. Saimme avaimet ja oitis aloimme raahata tavaroitamme asuntoon, joka kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi. Kämppä on yhtä hieno, kuin näkemissämme kuvissa, mutta siinä oli jotain sellaisia puutteita ja yllättäviä puolia, jotka vähän kirpaisivat ottaen huomioon asunnon melko suuren vuokran. Tässä on kaksi makkaria, mutta toiseen mennään toisen kautta, eli yksityisyys ja oma rauha ei ihan ole parhaimmasta päästä. Suihkuhuoneen ovessa on ikkuna. Tiskit olivat likaisia ja kämppä muutenkin hieman epäsiisti, mikä ollaan kyllä siivoamalla saatu jo vähän pelastettua. Pyykkikone on ulkona parvekkeella pienen oven takana, mikä tuntuu tyhmältä, kun siellä on kylmäkin ja kaikkea. Asunnon lämpötila on todella alhainen huolimatta sitä toista makuuhuonetta, jossa on liian kuuma ja tunkkainen ilma. Näiden lisäksi on joitakin vielä pienempiä miinuksia, mutta lopputulema on kuitenkin se, että tyydymme tähän. Vuokranantajamme kieltäytyi edes ymmärtämästä huoliamme, ja siksi on hankala yrittää saada parannettua tilannetta. Maksamme siis ylihintaa tästä asunnosta, ja onneksi se on alkanut jo tuntua enemmän kodilta ja jopa ihan kivalta miinuksistaan huolimatta.

Metrolle on kilometri ja metro on kiva. Yllättävän nopeasti olen alkanut oppia sen, kuinka sitä käytetään - minä kun aikaisemmin koin isoksi ongelmaksi jo Helsingin metron. Kyseessä on kuitenkin tosi kätevä tapa matkustaa, ja sillä pääsee melko hetkessä kaikkialle. Ympäri Pariisia on tullut jo seilattuakin, osittain tarkoituksella, osittain vahingossa. Kävellen ja metrolla. Kävelyä on tullut kyllä kiitettävän paljon näinä muutamana päivänä. Kunto kasvaa! :))

Eilen tavattiin meidän tuutori ja kolmas samaan vaihto-ohjelmaan tuleva suomalainen. Käväistiin koululla, joka muistutti ulkoisesti vankimielisairaalaa. Odotan innolla luentoja.

Tänään jatkettiin meidän kolmen hengen finskipoppoolla turisteilua. Ensimmäiseksi päivällä mentiin katsomaan Pariisia yläilmoista maailmanpyörän avulla ja syötiin "crêpes"ejä eli kreppejä. Omassani oli suklaata ja banaania, nom. Sen jälkeen kuljeskeltiin pitkin Pariisia ja turistikauppoja, käytiin syömässä ja päädyttiin illalla katakombeihin.

Katakombit oli jännä kokemus. Me ei tiedetty yhtään, mitä odottaa, ja tavallaan se pelotti. Ihan alkuun oltiin jopa aika säälittäviä.. :D Mitä jos joku säikäyttää kulman takaa? Me mentiin sinne alas ihan kolmestaan, ei opasta eikä mitään. Ensimmäinen kilometri me edettiin vauhtia 100m/h, ja lähes taisteltiin siitä, kuka joutuu mennä ensimmäisenä ja kuka viimeisenä. Kun varsinainen hauta-osuus alkoi, näkyi muita ihmisiä ja tunnelma muuttui rennommaksi. Loppujen lopuksi siellä oli mielenkiintoista kiertää ja pohtia kaikkea, mitä koko katakombeihin liittyy. Keitä ne ihmiset olivat elämässään, mistä ne tulivat ja miten ne päätyivät sinne alas brutaaliksi taiteeksi. Samalla tuntui oudolta katsella oikeita ihmisten luita, ja vähän syylliseltäkin kun tavallaan tunkeutui niiden hautarauhaan. Toisaalta se oli kauhean kiehtovaa, toisaalta karmivaa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että mentiin.

Minulle kuolema on voitto

Mutta päivä päivältä huomaan, kuinka koko ajan enemmän tunnen Pariisin kietovat minua enemmän ja enemmän pikkusormensa ympärille. Täällä on niin paljon kaikkea nähtävää. Koko ajan tuntuu, että on jotenkin entistä enemmän elossa - sitä on jollain tasolla paljon tietoisempi kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu kun kaikki on niin uutta ja outoa. On hauskaa puhua ranskaa, vaikka se ei vielä ihan sujukaan ongelmitta. Kuitenkin sitä saa yrittää koko ajan, sillä ihmiset puhuvat oikeasti aika heikosti englantia. TV on dubattu ranskaksi ja sama minne menee ja mitä tekee, ranskaa kuulee kaikkialla. Toivon, että palatessani täältä kotiin Suomeen kesällä osaisin huomattavasti enemmän puhua tuota erikoista mongerrusta, jota kutsutaan jostain syystä myös rakkauden kieleksi.

Olisi niin paljon sanottavaa, mutta en osaa sanoa mitään. Sisälläni kuplii! Toivon, että edessä on vielä paljon kaikkea ihanaa ja kokemisen arvoista. Tiistaina alkaa koulu, toivon, että sielläkin tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Toivon, että tää kevät tulee olemaan ikimuistoinen ja ihana. Enkä epäile, etteikö niin voisi käydä. Alku on ainakin lupaava! :)

Jatkan tästä ehkä leijumista unten maille. Huomiselle päivällekin olisi ohjelmaa, joten nukkuminenkin voisi olla hyvä idis. Tosiaan, yritän tasaisin väliajoin kirjoitella tänne jotain kuulumisia ja hillitysti hehkuttaa sitä, kuinka kivaa on.

Bonne nuit!

Jenna

Viime hetken paniikki

Heipä hei pitkästä aikaa! On 21. tammikuuta ja tässä minä kirjoitan vasta vuoden ensimmäistä merkintää. Pyydän anteeksi ja tyydyn toteamaan, että olen kuitenkin ja kaikesta huolimatta ihan elossa. Ainakin just ja just.

Tammikuu meni opparin parissa ja ilokseni voin nyt ilmoittaa, että se on viimeinkin valmis ja palautettu. Enää pitää vaan toivoa, että tarkastajat tykkää siitä. Stressi ei tosin ole ihan vielä täysin hellittänyt, ja tuskin hellittääkään ennen kuin arvosana on saatu ja kaikki asiat koko työhön liittyen on pelkkä muisto. Sitä odotellessa!

Mutta vielä mielenkiintoisempaa ja jännittävempää on se, että tässä istuessani ystäväni huoneen lattialla Helsingissä flunssaisena vietän viimeistä päivää Suomen kamaralla. Huomenna tähän aikaan - jos Luoja suo - olen Pariisissa ja ehkä jopa perillä asunnolla, toivottavasti tyytyväisenä siihen, mitä näen ja kykeneväisenä purkamaan tavaroita hyllyyn, jossa ne saavat viettää aikaansa seuraavat puoli vuotta.

Rehellisesti: tämän hetken päällimmäinen fiilis on sekava. Olen flunssassa ja joka paikkaa särkee - en mitään muuta haluaisi niin paljon kuin mennä takaisin kotiin Vimpeliin katsomaan jotain Disney-piirrettyä pikkusiskoni kanssa olohuoneen kulmasohvan kulmaan ja viltin alle. Mikään lento minnekään Pariisiin ei houkuttele läheskään niin paljoa juuri tällä hetkellä. Pikkusiskoni kysyikin lähdön päässä osuvasti, että minkä takia sinun pitää mennä - juuri nyt itsekään en osaa täysin tyhjentävästi vastata siihen. Varmaan siksi, että se kuuluu asiaan. Siksi, että täytyy.

Toisaalta olen innoissani. Rakastan Pariisia. Rakastan Ranskaa. Odotan jopa koulua siellä - haluan nähdä, kuinka se poikkeaa siitä, mihin olen tottunut. Haluan tehdä ruokaostokset kaupassa puhuen kassalla ranskaa. Haluan käydä katsomassa nähtävyyksiä. Disneylandiin pitää mennä. Haluan istua kahvilassa kiireettömänä sunnuntaina ja katsella, kuinka ihmisiä soljuu ohi. Minulla ei ole mitään tiettyjä tavoitteita reissun suhteen. Haluan vain elää ja hengittää ranskalaista arkea sen puoli vuotta.

Mutta puoli vuotta. Tai no, tarkemmin noin viisi kuukautta. Asunto on ainakin varattu 159:ksi yöksi. Apua. Entä, jos siellä on ihan kamalaa? Entä, jos siellä on uskomattoman ihanaa? Kai tämä on sitä kuuluisaa viime hetken paniikkia, kun yhtäkkiä alkaa kyseenalaistamaan sitä, mitä on tekemässä ja miksi. Ehkä kaikkeen tulee taas järkeä, kun lentokone laskeutuu Charles de Gaullen kentälle ja epämääräisten mielikuvien sijaan ihan oikeasti näkee, mitä on edessä.

Yhtä kaikki olen iloinen siitä, että viimein on lähdön aika. Sitä on odotettu niin kauan. Valehtelematta edessä lienee elämäni mielenkiintoisin kevät. Ainakin erilaisin verrattuna muihin, jos ei muuta!

Päätän tämän merkinnän siteeraamalla kalenterini tämän viikon aforismia: "Ei kukaan tiedä, mihin hänestä on ennen kuin hän yrittää". Niinpä. Katsotaan, mihin minusta on.

Rakkaudella,
Jenna

P.S. Hyvin mahdollisesti ja todennäköisesti kirjoitan seuraavan kerran jo tällä viikolla, kun olen saapunut Pariisiin. Eli jos kuulumiset kiinnostaa: stay tuned!