On ilmoja pidellyt

Mustan joulun mulle teit... 

On soinut päässä jo jonkun aikaa. Vaikka kyseinen biisi viittaakin enemmän henkiseen mustuuteen, mä itse hoilaan sitä lähinnä lumelle. 

... sä et tullutkaan / ja lahjan ainoon multa veit / jäin sua kaipaamaan.

Ikävästi se piipahti maassa herättämässä toiveita kunnon valkoisesta talvesta, mutta sitten se ilmeisesti kyllästyi kuuntelemaan ihmisten valituksia lumitöistä ja päätti ottaa hatkat. 

No, vielä on aikaa jouluun. Täytyy antaa talvelle aikaa tulla, vaikka sen kyllä sanon, että tällainen tämänhetkinen pelleily saisi jo riittää. Jos ei voi olla lunta ja maa on mutainen, voisi sen verran antaa myöten, ettei aamuisin auton ikkunat olisi ihan umpijäässä. Se on joko tai, jooko?

Ensimmäisen adventin ensimmäinen kynttilä!

Tiedän olevani suomalainen kun saisin kirjoitettua kokonaisen blogin pelkästä säästä. Olen kyllä ihan väärällä alalla. Kuuluisin iltiksen säätoimittajaksi - nauttisin, kun voisin kirjoittaa siitä, kuinka talvi yllättää suomalaiset taas ja kuinka ensi kesänä on ennennäkemätön helle, mutta että festareilla sataa kuitenkin. 

Kerkesi tuo minitalvi kyllä yllättää ainakin VR:n. Olin viikko sitten siellä Opkon leirillä ja suurimman osan sekä meno- että paluumatkastani taitoin junan kyydissä. Menomatkalla juna oli niin täynnä, että jouduin ostamaan invapaikan, mikä taas käytännössä tarkoitti istumista lattialla. Onneksi suomalaisissa junissa lattiat ovat suhteellisen siistit. 

Luulin, että menomatka oli se suurin vastoinkäyminen, mutta ystäväni talvi yllätti VR:n, joka pisti hyvän kiertämään ja yllätti sitten minut. Juna oli jo alkujaan pahasti myöhässä ja siitä puuttui puolet. 12 vaunun sijaan matkaa taitettiin kuudella vaunulla, jonne saatiin kyllä sullottua 12 vaunun matkustajat. Mikäs siinä seistessä. 

Onneksi matkaseuraksi sattui mukavia ihmisiä, joiden kanssa matkasta tuli oikeastaan parempi kuin mitä se olisi ollut napit korvissa omalla paikalla istuen. Myös VR:n mahtava henkilökunta ansaitsee kiitoksen, sillä humoristisella ja letkeällä asenteella pyyhittiin pienikin harmistus pois. Harvoin olen hymyillyt samalla tavalla junan ollessa miltei kaksi tuntia myöhässä. Teki miltei mieleni antaa positiivista palautetta... Itse asiassa ei se varmaan olisi myöhäistä vieläkään. Veikkaan, että negatiivista palautetta myöhästymisistä on ainakin tullut, joten kai sitä voisi piristää ja pistää kiitosta asiakaspalvelusta menemään ihan vaikka vaan näin marraskuun viimeisen päivän kunniaksi. 

Tässä minä kirjoitan säästä ja junamatkoista kun voisin kirjoittaa myös esimerkiksi siitä leiristä. Mulle on joskus sanottu, että olisin hyvä poliitikko, koska osaan lahjakkaasti keskittyä epäolennaisuuksiin ja jauhaa ihan sama mistä aiheesta vaikka tuntitolkulla. 

Joka tapauksessa joo, leiri oli mahtava. Toi kyllä valoa tähän pimeään vuodenaikaan! Oli rentouttavaa viipyä toisten uskovien nuorten aikuisten seurassa ja ihan vaan olla. Oli virkistävää, että pystyi puhumaan uskosta ja esimerkiksi mainitsemaan Jeesuksen nimen ilman sitä tunnetta, että jotenkin yrittää käännyttää muita väkisin tai jotain. Tuskin kukaan (ainakaan toivottavasti) niin edes ajattelee, mutta siinä on sellainen pieni kynnys itsellä. Oli kuitenkin siis ihanaa voida olla täysin oma itsensä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. :)

Elämään Vimpelissäkin alkaa taas tottua, vaikka edelleen etäisyys kaikesta risoo. Miksi oi miksi lähimmälle juna-asemalle on se noin 80 km? Tai lähimpään oikeaan kaupunkiin, koska Alajärveä ei lasketa. No, maalla on mukavaa ja ainakin tähtitaivas näkyy kunnolla silloin, kun ei ole pilvistä. PLUS että äiti tekee hyvää ruokaa eikä oo pitkä matka ruokapöytään silloin, kun oma jääkaappi näyttää ankealta. 

Mutta nyt kello näyttää miltei kuutta ja kaveri on tulossa kylään. Voisi mennä laittamaan kaffetta tulille!

Heippa!

Jenna

Pariisi, itken kanssasi

Iltaa!

Harmittaa, että tulee nykyään kirjoitettua niin harvoin. Asiaa tietenkin olisi varmasti, mutta varsinkin nyt, kun töissä istuu koneella ja kirjoittaa 8 tuntia putkeen niin kotona saman toistaminen ei enää maistu. Nytkään en aio raapustaa pitkästi, koska haluan nukkumaan mitä pikimmiten, aamulla kun
taas pitää töihin, mikä on sinänsä kyllä ainoastaan kiva juttu. Joka tapauksessa ajattelin kuitenkin, että kirjoitan muutaman sanasen nyt kun tiedän, että viikonloppuna ei kerkeä. Lähden pitkästä aikaa Opkon leirille Enä-Seppään. <3

Olen kyllä niin sen leirin tarpeessa. Vimpelissä on ihana seurakunta, mutta oman ikäistä porukkaa ei juurikaan käy. Muutenkin viime aikoina on ollut jollain tapaa murheellinen olo, yksinäisyydestä puhumattakaan. Ulkona on pimeä ja kylmä, eikä ainoastaan sään puolesta. Tuntuu, että maailma ympärillä vain mustuu mustumistaan...

Välillä sitä haluaisi vaan sulkea ulkomaailman jonnekin pois ja keskittyä ainoastaan siihen Jumalan rakkauteen ja valoon, joka peittoaa kaiken pimeän alleen.

Kaikki varmasti tietää, mitä esimerkiksi Pariisissa tapahtui muutama päivä sitten. Se kosketti monia, ja voin sanoa itse kuuluvani niihin ihmisiin, joille tuo tapahtumasarja tuli aika lähelle. Mielessä on yhä tuoreena keväinen vaihto, ja Pariisi on minulle edelleen toinen koti. Tiedän, että monien mielestä on väärin surra Pariisia, koska muuallakin maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Enkä tahdokaan vähätellä niitä ja totuushan on, että monessa paikassa asiat on vielä paljon huonommin kuin Ranskassa nyt. Kuitenkin on typerää moralisoida surevia ihmisiä siitä, että he tekevät väärin murehtiessaan Pariisia jotenkin syvemmin kuin muita tapahtumia... Eihän kukaan moralisoi sitäkään, joka suree kuollutta veljeään enemmän kuin naapurin onnettomuudessa menehtynyttä puolisoa, vaikka sekin varmasti liikuttaa. Epämääräinen pointtini on siis se, ettei Pariisin sureminen tee minusta tai kenestäkään välinpitämätöntä muita vastaavia tragedioita kohtaan. Tällä hetkellä ja juuri nyt se vaan sattuu enemmän.

Kuulin iskuista Fb:n kautta. Pariisilaiset ystäväni olivat merkinneet itsensä turvassa oleviksi kriisissä "Paris terror attacks", ja naamakirja ilmoitti siitä minulle. Nähtyäni ilmoituksen menin ihan puihin ja päässäni surisi kutakuinkin näin: "mitä on tapahtunut, missä, miten, ovatko kaikki kaverini kunnossa ja mitä, apua". Luin sitten iltasanomista lisää ja fb:n kautta selvitin ystävieni tilanteen. Onneksi kaikki heistä ovat tilanteeseen nähden kunnossa. Pelkoa vastaan taistellaan ja esimerkiksi koulu järjestää opiskelijoille tapahtumia, joissa pyritään pääsemään takaisin elämään kiinni.

Eilen sitten selvisi, että se tyyppi, joka ilmeisesti oli pääsuunnittelijana koko iskujen takana eleli Saint Denisissä aivan sen koulun vieressä, jota keväällä kävin. Hieman itseäni kylmäsi ajatus siitä, että olen koko kevään reippaasti kulkenut päivittäin terroristipesäkkeen ohitse kouluun. Se rakennus oli ihan kirjaimellisesti siinä koulumatkani varrella.

Turhaahan tuollainen itsensä hirvittäminen on, sillä olen kunnossa. Minulle ei tapahtunut mitään toisin kuin niille, jotka noissa iskuissa menehtyivät. Iskujen aikana nukuin ihan tyytyväisenä kotonani Vimpelissä kaukana kaikesta tuosta kamalasta.

Jälkikäteen hieman myös hirvittää se, kuinka St. Denisistä tuli aika ajoin vitsailtua potentiaalisena terroristien luvattuna maana... Olihan se sen näköinen paikka, että kaikki on mahdollista, mutta ihan rehellisesti, en olisi halunnut olla oikeassa.

Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain muutakin, mutta tulin siihen tulokseen, että ehkä tältä erää hyvä näin. Katsellaan jos jaksaisin kirjoitella leirin jälkeen enemmän ja toivon mukaan iloisemmista asioista!

Hyvää yötä!

Jenna