On ilmoja pidellyt

Mustan joulun mulle teit... 

On soinut päässä jo jonkun aikaa. Vaikka kyseinen biisi viittaakin enemmän henkiseen mustuuteen, mä itse hoilaan sitä lähinnä lumelle. 

... sä et tullutkaan / ja lahjan ainoon multa veit / jäin sua kaipaamaan.

Ikävästi se piipahti maassa herättämässä toiveita kunnon valkoisesta talvesta, mutta sitten se ilmeisesti kyllästyi kuuntelemaan ihmisten valituksia lumitöistä ja päätti ottaa hatkat. 

No, vielä on aikaa jouluun. Täytyy antaa talvelle aikaa tulla, vaikka sen kyllä sanon, että tällainen tämänhetkinen pelleily saisi jo riittää. Jos ei voi olla lunta ja maa on mutainen, voisi sen verran antaa myöten, ettei aamuisin auton ikkunat olisi ihan umpijäässä. Se on joko tai, jooko?

Ensimmäisen adventin ensimmäinen kynttilä!

Tiedän olevani suomalainen kun saisin kirjoitettua kokonaisen blogin pelkästä säästä. Olen kyllä ihan väärällä alalla. Kuuluisin iltiksen säätoimittajaksi - nauttisin, kun voisin kirjoittaa siitä, kuinka talvi yllättää suomalaiset taas ja kuinka ensi kesänä on ennennäkemätön helle, mutta että festareilla sataa kuitenkin. 

Kerkesi tuo minitalvi kyllä yllättää ainakin VR:n. Olin viikko sitten siellä Opkon leirillä ja suurimman osan sekä meno- että paluumatkastani taitoin junan kyydissä. Menomatkalla juna oli niin täynnä, että jouduin ostamaan invapaikan, mikä taas käytännössä tarkoitti istumista lattialla. Onneksi suomalaisissa junissa lattiat ovat suhteellisen siistit. 

Luulin, että menomatka oli se suurin vastoinkäyminen, mutta ystäväni talvi yllätti VR:n, joka pisti hyvän kiertämään ja yllätti sitten minut. Juna oli jo alkujaan pahasti myöhässä ja siitä puuttui puolet. 12 vaunun sijaan matkaa taitettiin kuudella vaunulla, jonne saatiin kyllä sullottua 12 vaunun matkustajat. Mikäs siinä seistessä. 

Onneksi matkaseuraksi sattui mukavia ihmisiä, joiden kanssa matkasta tuli oikeastaan parempi kuin mitä se olisi ollut napit korvissa omalla paikalla istuen. Myös VR:n mahtava henkilökunta ansaitsee kiitoksen, sillä humoristisella ja letkeällä asenteella pyyhittiin pienikin harmistus pois. Harvoin olen hymyillyt samalla tavalla junan ollessa miltei kaksi tuntia myöhässä. Teki miltei mieleni antaa positiivista palautetta... Itse asiassa ei se varmaan olisi myöhäistä vieläkään. Veikkaan, että negatiivista palautetta myöhästymisistä on ainakin tullut, joten kai sitä voisi piristää ja pistää kiitosta asiakaspalvelusta menemään ihan vaikka vaan näin marraskuun viimeisen päivän kunniaksi. 

Tässä minä kirjoitan säästä ja junamatkoista kun voisin kirjoittaa myös esimerkiksi siitä leiristä. Mulle on joskus sanottu, että olisin hyvä poliitikko, koska osaan lahjakkaasti keskittyä epäolennaisuuksiin ja jauhaa ihan sama mistä aiheesta vaikka tuntitolkulla. 

Joka tapauksessa joo, leiri oli mahtava. Toi kyllä valoa tähän pimeään vuodenaikaan! Oli rentouttavaa viipyä toisten uskovien nuorten aikuisten seurassa ja ihan vaan olla. Oli virkistävää, että pystyi puhumaan uskosta ja esimerkiksi mainitsemaan Jeesuksen nimen ilman sitä tunnetta, että jotenkin yrittää käännyttää muita väkisin tai jotain. Tuskin kukaan (ainakaan toivottavasti) niin edes ajattelee, mutta siinä on sellainen pieni kynnys itsellä. Oli kuitenkin siis ihanaa voida olla täysin oma itsensä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. :)

Elämään Vimpelissäkin alkaa taas tottua, vaikka edelleen etäisyys kaikesta risoo. Miksi oi miksi lähimmälle juna-asemalle on se noin 80 km? Tai lähimpään oikeaan kaupunkiin, koska Alajärveä ei lasketa. No, maalla on mukavaa ja ainakin tähtitaivas näkyy kunnolla silloin, kun ei ole pilvistä. PLUS että äiti tekee hyvää ruokaa eikä oo pitkä matka ruokapöytään silloin, kun oma jääkaappi näyttää ankealta. 

Mutta nyt kello näyttää miltei kuutta ja kaveri on tulossa kylään. Voisi mennä laittamaan kaffetta tulille!

Heippa!

Jenna

Pariisi, itken kanssasi

Iltaa!

Harmittaa, että tulee nykyään kirjoitettua niin harvoin. Asiaa tietenkin olisi varmasti, mutta varsinkin nyt, kun töissä istuu koneella ja kirjoittaa 8 tuntia putkeen niin kotona saman toistaminen ei enää maistu. Nytkään en aio raapustaa pitkästi, koska haluan nukkumaan mitä pikimmiten, aamulla kun
taas pitää töihin, mikä on sinänsä kyllä ainoastaan kiva juttu. Joka tapauksessa ajattelin kuitenkin, että kirjoitan muutaman sanasen nyt kun tiedän, että viikonloppuna ei kerkeä. Lähden pitkästä aikaa Opkon leirille Enä-Seppään. <3

Olen kyllä niin sen leirin tarpeessa. Vimpelissä on ihana seurakunta, mutta oman ikäistä porukkaa ei juurikaan käy. Muutenkin viime aikoina on ollut jollain tapaa murheellinen olo, yksinäisyydestä puhumattakaan. Ulkona on pimeä ja kylmä, eikä ainoastaan sään puolesta. Tuntuu, että maailma ympärillä vain mustuu mustumistaan...

Välillä sitä haluaisi vaan sulkea ulkomaailman jonnekin pois ja keskittyä ainoastaan siihen Jumalan rakkauteen ja valoon, joka peittoaa kaiken pimeän alleen.

Kaikki varmasti tietää, mitä esimerkiksi Pariisissa tapahtui muutama päivä sitten. Se kosketti monia, ja voin sanoa itse kuuluvani niihin ihmisiin, joille tuo tapahtumasarja tuli aika lähelle. Mielessä on yhä tuoreena keväinen vaihto, ja Pariisi on minulle edelleen toinen koti. Tiedän, että monien mielestä on väärin surra Pariisia, koska muuallakin maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Enkä tahdokaan vähätellä niitä ja totuushan on, että monessa paikassa asiat on vielä paljon huonommin kuin Ranskassa nyt. Kuitenkin on typerää moralisoida surevia ihmisiä siitä, että he tekevät väärin murehtiessaan Pariisia jotenkin syvemmin kuin muita tapahtumia... Eihän kukaan moralisoi sitäkään, joka suree kuollutta veljeään enemmän kuin naapurin onnettomuudessa menehtynyttä puolisoa, vaikka sekin varmasti liikuttaa. Epämääräinen pointtini on siis se, ettei Pariisin sureminen tee minusta tai kenestäkään välinpitämätöntä muita vastaavia tragedioita kohtaan. Tällä hetkellä ja juuri nyt se vaan sattuu enemmän.

Kuulin iskuista Fb:n kautta. Pariisilaiset ystäväni olivat merkinneet itsensä turvassa oleviksi kriisissä "Paris terror attacks", ja naamakirja ilmoitti siitä minulle. Nähtyäni ilmoituksen menin ihan puihin ja päässäni surisi kutakuinkin näin: "mitä on tapahtunut, missä, miten, ovatko kaikki kaverini kunnossa ja mitä, apua". Luin sitten iltasanomista lisää ja fb:n kautta selvitin ystävieni tilanteen. Onneksi kaikki heistä ovat tilanteeseen nähden kunnossa. Pelkoa vastaan taistellaan ja esimerkiksi koulu järjestää opiskelijoille tapahtumia, joissa pyritään pääsemään takaisin elämään kiinni.

Eilen sitten selvisi, että se tyyppi, joka ilmeisesti oli pääsuunnittelijana koko iskujen takana eleli Saint Denisissä aivan sen koulun vieressä, jota keväällä kävin. Hieman itseäni kylmäsi ajatus siitä, että olen koko kevään reippaasti kulkenut päivittäin terroristipesäkkeen ohitse kouluun. Se rakennus oli ihan kirjaimellisesti siinä koulumatkani varrella.

Turhaahan tuollainen itsensä hirvittäminen on, sillä olen kunnossa. Minulle ei tapahtunut mitään toisin kuin niille, jotka noissa iskuissa menehtyivät. Iskujen aikana nukuin ihan tyytyväisenä kotonani Vimpelissä kaukana kaikesta tuosta kamalasta.

Jälkikäteen hieman myös hirvittää se, kuinka St. Denisistä tuli aika ajoin vitsailtua potentiaalisena terroristien luvattuna maana... Olihan se sen näköinen paikka, että kaikki on mahdollista, mutta ihan rehellisesti, en olisi halunnut olla oikeassa.

Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain muutakin, mutta tulin siihen tulokseen, että ehkä tältä erää hyvä näin. Katsellaan jos jaksaisin kirjoitella leirin jälkeen enemmän ja toivon mukaan iloisemmista asioista!

Hyvää yötä!

Jenna

Vihdoin

Heipä hei pitkästä aikaa!

Kuukauteen en ole kuulumisiani kailottanut...  Kirjoitusinto on ollut ihan nollissa, olo on ollut hyvin stressaantut ja uupunut. Sen lisäksi syyskuu itsessään oli aika tasainen, mutta iloisesti voin ilmoittaa asioiden onneksi viimeinkin edenneen sen aikana. Nyt minulla on harkkapaikka ja asunto, jota parhaillaan remontoidaan muuttokuntoon. Ensi viikolla alkaa työt ja toivon mukaan pääsen myös muuttamaan sen aikana. Odotan innolla. :)

Tavalla tai toisella asiat siis etenevät, onneksi. Olen siitä kiitollinen. Tuntuu, että vaikka itse olenkin monta kertaa vaipunut epätoivon partaalle, kaikki on kuitenkin kääntynyt kaikkein parhaimmalla tavalla hyväkseni. Se harkkapaikka on parempi, kuin olisin uskaltanut unelmoida. Siellä on luvassa ihan täydelliset työtehtävät, jotka ovat juuri sellaiset, mitä haluankin tehdä. Asunto on iso, ja pienen rempan ja sisustuksen jälkeen siitä tulee ihan näköiseni. Nyt minulla on myös oma piha, joskin sen viimeistely ja viilaaminen siirtynee kevääseen... Talveksi kun ei kannata kaivaa kukkapenkkiä.

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on ollut sairaana ja viimein alkaa "elämä voittaa"? Vaikka en ole varsinaisesti syysflunssaa kummemmin kipeänä ollutkaan, olo on vähän samankaltainen. Olen hieman saanut uutta virtaa. Asioiden etenemisen ohella olen ollut paljon erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa - raamiksissa ja muissa kokoontumisissa - joissa olen saanut rauhoittua, rukoilla ja kuunnella ja ihan vain olla. Juha Tapiota lainaten "kuulkaa väsyneet maan, väsyneitten satamaan Hän kuljettaa"... Niin Hän tekee. Olen ollut ihan nääntynyt, mutta siinä samalla olen saanut huomata, että Jumala kantaa.

Ulkonakin vinkuu Valio-myrsky. Ikkunat helisee ja lyhdyt sekä kukkaruukut pyörivät ilmassa. Odotan, että myrsky laantuu pian... Että ilma muuttuu jälleen tyyneksi. Koska niin myrskyjen jälkeen on tapana käydä.

Ei minulla muuta tällä kertaa, hyvää lokakuuta kaikille!

Rakkaudella,

Jenna

Kysymyksiä ja vastauksia

Moikka vaan taas! Kirjoitan, vaikka viime kertaisen postauksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Olen edelleen Vimpelissä, joskin piipahdin tuossa välissä Lahden ja Kokkolan puolella. Jännittävää. Piti hakea tarra opiskelijakorttiin, jotta voi junailla halvemmalla. Tiedä sitten kuinka tarpeellista on saada junamatkoista alennusta, kun asuu Vimpelissä... Harkkapaikkaa ei tosiaan ole edelleenkään, joten päädyin epätoivoissani ottamaan yhden ruotsinkurssin, jotta saisin valtiolta hieman taskurahaa. Kuitenkin siis ihan hyvää kuuluu, kiitos. Vähän ehkä tylsää on joo, mutta ei pitäisi antaa sen lannistaa. 

Koska kuulumisistani ei tuon pidempiä turinoita synny, mutta haluan silti kirjoittaa, ajattelin vastata johonkin tiukkaan kyselyyn. Kirjoitan sen lähinnä viihdyttääkseni itseäni, mutta lukemalla vastaukset voitte tekin toki oppia minusta jotain uutta ja yllättävää (hehehe). 

1. Mikä asia on viimeksi tehnyt sinut iloiseksi?

Yllättävän haastava kysymys. Ei sillä, ettenkö olisi iloinen, mutta on jotenkin hankala keksiä yksittäistä asiaa... No vastaan, että juuri nyt olen iloinen siitä, että kuppini on täynnä hyvää kahvia ja minulla ei ole kiire minnekään.

2. Miten reagoisit, jos paras ystäväsi voittaisi lotossa?

Ihan ensimmäiseksi olisin varmaan yllättynyt ja sen jälkeen kysyisin, joko hän tietää, mitä aikoo rahoillaan tehdä. Kolmanneksi saattaisin heittää, että "tarjoapa kahvit sen kunniaksi". 

3. Millaisia blogeja luet, jos luet?

En oikeastaan lue kyllä ainakaan mitään tiettyjä. Joskus googlettelen esimerkiksi reseptejä tai vaikka jotain teologista, mutta silloinkin etsin jotain tietyntyyppistä tekstiä ja yksittäistä merkintää sen sijaan, että oikeasti seuraisin koko blogia.

4. Haluaisitko olla kuuluisa? Miksi/miksi et?

En välttämättä. On ihan kivaa olla tuntematon. Ihmiset ei seuraa koko ajan jokaista liikettä ja raportoi siitä, jos vaikka hiukset on jonain päivänä rasvaiset ja siitä huolimatta eksyy ihmisten ilmoille. Tai jos menee ja tekee elämässään jonkin pienen virheen - sanoo vaikka jotain hölmöä - sen muistaa kaikki ja sanojaan on mahdoton enää korjata. 

5. Pidätkö enemmän parillisista vai parittomista luvuista?

Huono kysymys! Jos kyse on äänenvoimakkuudesta, viidellä jaolliset luvut on hyväksyttyjä. Lempinumeroni on kuitenkin 3. Syy siihen, miksi minulla on lempinumero, on itsellenikin täysi mysteeri. 

6. Viihdytkö yksin?

Kyllä, mutta en liian pitkiä aikoja. Olen hyvin seurallinen ihminen ja kaipaan ihmisiä ympärilleni. Joskus on kuitenkin kiva vetäytyä ihan vain oman seuran pariin.

7. Asuisitko mieluummin maalla vai kaupungissa?

Molemmat kokeneena sanoisin, että kummassakin on puolensa. Paras vaihtoehto olisikin jotain siltä väliltä. Pieni kaupunki tai joku kylä kaupungin kupeessa.

8. Mitä katsot tv:stä?

Usein näin Vimpelissä ollessani lähinnä elokuvia. Sarjoja katson lähinnä netistä. Breaking Bad, Once upon a time ja Life on Mars on ainakin olleet niitä sarjoja, joista pidän.

9. Millaisista elokuvista pidät?

Vähän fiiliksen mukaan vaihtelee, mutta lempielokuvani on Tuntematon Sotilas. Katson paljon lastenelokuvia, ja totta kai rakastan Disneyn klassikoita. Hercules, Mulan, Prinsessa Ruusunen... Kaikki menee. 

10. Haluaisitko itse olla näyttelijä?

Pidän kyllä näyttelemisestä, mutta en ole koskaan haaveillut näyttelijän urasta.

11. Kuunteletko suomalaista musiikkia?

Kuuntelen, ja useimmat suosikkini ovatkin kotimaisia.

12. Voisitko kuvitella asuvasi ulkomailla?

Asuin viime kevään Pariisissa, joten tavallaan olen jo hetken ulkomailla asunutkin. Pysyvää muuttoa en kuitenkaan ainakaan näillä näkymin osaa kuvitella kohdalleni. Mistä sitä kuitenkaan koskaan tietää. 

13. Mitä kieliä osaat edes alkeiden verran?

Suomi, englanti, ranska, ruotsi, saksa ja hyvin vähäisessä määrin venäjä.

14. Milloin viimeksi kirjoitit päiväkirjaa?

Kirjoitan ajatuksiani aika säännöllisen epäsäännöllisesti ylös. Viimeksi taisin kirjoittaa toissapäivänä.

15. Suomalainen rap-musiikki; mitä tunteita se herättää sinussa?

En voi sanoa tykkääväni erityisemmin.

16. Minkä kännykän haluaisit?

Haluaisin, että oma Sonyni toimisi kunnolla. 

17. Kerro jokin unesi (viimeaikainen)?

Uneni ovat pääasiassa hyvin sekavia. Selkein uni, minkä olen viime aikoina nähnyt, oli toissayönä. Avasin siinä ovea kissalle, ja kun olin sulkemassa sitä, heti sen perässä käveli kymmeniä muita kissoja ja loppu-uni meni siinä, että yritimme kantaa niitä ylimääräisiä ulos. 

18. Millaisesta ruoasta pidät?

Aika tavallisesta. Lihapullat ja muusi, kanasalaatti ja äitin tekemä vispipuuro. 

19. Kuvaile miellyttävä koti-ilta.

Ulkona on viileä, istun sisällä lämpimässä. Olen juuri tullut saunasta ja vetänyt pyjaman ylleni. Luen kirjaa tai katselen leffaa ja syön jotain hyvää iltapalaa. Mielellään perheen tai kavereiden kesken.

20. Mielipiteesi Starbucksista?

Ranskassa ollessa se oli niitä paikkoja, joista sai varmasti normaalimman makuista kahvia. Ihan siis ok paikka, vähän ehkä yliarvostettu. Suosin pienempiä ja rauhallisempia paikkoja.

21. Minkä värisiä vaatteita sinulla on eniten?

Mustia.

22. Missä maassa haluaisit käydä seuraavaksi?

Ehkä Italiassa tai Norjassa. 

23. Mihin maassa kävit viimeksi?

Ranskassa, ja sieltä käsin Hollannissa.

24. Miten suhtaudut kalliisiin vaatemerkkeihin?

En harrasta luksusbrändejä, koen ne vähän turhakkeiksi, koska ihan yhtä laadukkaita ja jopa laadukkaampia juttuja saa halvemmallakin. Toisaalta minulla ei myöskään ole liikaa rahaa, jolloin on vain luonnollista, etten käytä vuositulojani ostamalla kultaisen sukan tai timanttiset tissiliivit. 

25. Kuinka paljon surffaat puhelimellasi netissä?

Kyllä päivittäin, ja netti on oikeastaan aina päällä. Pitäisi alkaa taas sulkemaan sitä aika ajoin, ei tarttisi tarkistaa luuria joka kerta, kun se kilajaa.

26. Mitä pahoja tapoja sinulla on?

Siirrän ikäviä velvollisuuksia (esimerkiksi hammaslääkäriajan soittamisia) aina huomiseen.

27. Oletko huumorintajuinen? Millaisille jutuille naurat?

Kai. Nauran eniten vitseille, joihin liittyy kieli ja sen hienoudet. Tällä tarkoitan tilanteita, joissa vaikka tahallaan väärintulkitaan jotain mainostekstejä. Iskällä on Fingerpori-kahvimuki (jonka taisin itse valita synttärilahjaksi joskus), jossa kissalle annetaan ruokaa, jonka paketin kyljessä lukee 'saa kissasi turkin loistamaan'. Viimeisessä ruudussa kissa hohtaa yöllä pimeässä tai jotain. Sen tyyppisille jutuille vähintään naurahdan. Haha. 

28. Onko sinulla hyvä pokka?

Pystyn kyllä tarvittaessa pitämään pokkani koossa, paitsi jos olen väsynyt.

29. Pidätkö eläimistä ja mikä on lempieläimesi?

Joooo ja kissa. <3

30. Mitä toivot joululahjaksi?

Poetsien kaulakorua, Juha Tapiolta tulevaa CD:tä, muumimukia ja kalenteria. Jotain perussälää.

No joo. Siinäpä sitä sitten. Nyt minä lähden lenkille ja siitä saunaan. Jospa tänään vaikka olisikin tuollainen ihanteellinen koti-ilta? :))

Moikka!

Jenna

Sinun vuorosi loistaa

Nostalginen fiilis. Kai se johtuu siitä, että pikkusiskoni palasi kesän jälkeen koulun penkille ja sai minut tajuamaan, kuinka ohi oma koulunkäyntini on. Aloin itse muistella kaikkia niitä syksyjä, joina itse olen ollut oppilas ihan Vimpelissä. Peruskoulu ja lukio. Sitä vaan kävi koulussa, teki läksyt ja näki kavereita. Aika helppoa elämää!

Ei se elämä nytkään sillä lailla monimutkaista ole, mutta eri tavalla raskasta ehkä. Ainakin tämä kesä on ollut. Palattuani Ranskasta on tapahtunut pari sellaista asiaa, joista en voi tänne kirjoittaa, mutta jotka ovat olleet raskaita. Siksikin olo on ollut niin matala... Huolesta harmaa ja ahdistunut. 

Mutta elämää on silti elettävä eteenpäin, tuli vastaan mitä tuli. Itse luotan myös siihen, että Taivaan Iskä kantaa silloinkin, kun itsellä on vaikeaa edes uskoa. 

Loppukesän/alkusyksyn aurinko on nostanut mielialaa. Hyvien ystävien seura on parasta lääkettä kaikkeen. <3 Käynti Vaasassa oli mukava, ja olo on siitä asti ollut energisempi. On tullut halua tarttua asioihin, hoitaa kouluun ja muihin liittyviä juttuja. Käydä hammaslääkärissä ja niin edelleen. 

Viime viikolla Juha Tapiolta tuli uusi biisi, joka on nyt soinut repeatilla. Siitä tulee tajuttoman hyvä fiilis, sellainen iloinen ja aurinkoinen olo. Pakko hymyillä ja jopa tanssia. Sitä ei voi kuunnella suupielet alaspäin... Kiitos Juhalle, tää oli ihan tarpeeseen! :)

Ja Poetseilta tuli niinikään uusi musiikkivideo ja koru, jonka joulupukki minulle toivottavasti mahdollisesti ehkä myös sitten tuo. Video tehtiin biisiin Choise Millionaire, joka on, btw, ainoa Poetsien biisi, jonka sanoissa sekoan lauleskellessani. (Sellainen Whatsappin hampaita näyttävä hymiö tähän). Videolle en ole vielä 100 % lämmennyt, sillä jotenkin tuolle biisille olisin nähnyt jotain erilaista, mutta toisaalta se on vain minun näkemykseni. Video on kuitenkin aika hauska, ja biisi hyvä. 

Musiikki on kyllä elämän suola. Viime aikoina on tullut kuunneltua todella vähän mitään musiikkia... Pitänee korjata asia, musiikki on niin terapeuttista ja yksinkertaisesti ihanaa. 

Tässä Spotifyn omaa sekalaista listaani kuunnellessa eteen tuli Calogeron "Le Portrait", kappale, jonka bongasin vaihdon aikana. Aluksi se ei herättänyt minussa mitään, se oli aika mitäänsanomaton ja tylsä. Muutaman kerran sen kuultuani tv:stä musiikkikanavalta se alkoi kasvaa minussa. Hienon kuuloinen kappale, tykkään. Sellainen aineeton tuliainen Ranskasta. 

Sinne on kyllä aika ajoin ikävä. Tänään taas tässä kun lueskelin vanhoja merkintöjäni Ranskan ajalta... Sopiapa taas lounastapaaminen ruotsalaisen ystäväni kanssa Madeleinelle ja mennäpä johonkin kivaan pikku raflaan syömään. Olisi ihan vaan kiva taas kävellä puistokatuja pitkin ja ihailla maisemia. Ihan sama fiilis ei tullut eilen kun istuin kaverin kanssa pesispatsaalla katsellen, kuinka Vimpeli hiljalleen täyttyi autoista ja ihmiset sankoin joukoin vaelsivat suurelle Saarikentälle. Autoja oli tilan puutteessa parkkeerattu myös ajoväylälle... Tukossa koko kyläparka. Ei tätä paikkaa voi edes sanoin kuvailla - se, kuinka koko paikka elää pesäpallosta/pesäpalloa... Siinä on jotain ainutlaatuisen huvittavaa, suloistakin. Se on kuin pieni punaposkinen lapsi, innoissaan ja tohkeissaan. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mahtavaa, että tällä kylällä on voimavaranaan yksi porukkaa yhdistävä ja koossa pitävä liima, olkoonkin se sitten pesäpallo. Laji, jolle minä en yrityksistäni huolimatta ole kunnolla lämmennyt koskaan.

Joka tapauksessa nyt taidan laittaa koneen sivuun ja tehdä jotain edes puoliksi hyödyllistä. 

Moi!

Jenna

Oodi elokuulle

Villasukat ja viinimarjamehua, sieniä ja mustikoita.

Vaikka ulkona vielä vihertää, ilma on alkanut tuoksua syksylle. Vedän keuhkot täyteen sitä ja katselen taivaalla lipuvia sadepilviä. Enää nekään eivät haittaa, sade kun kuuluu syksyyn. Elokuun alku ja olen heti valmis vastaanottamaan vuodenajoista parhaimman. Syksy, tervetuloa jälleen!

Elokuu on hyvä kuukausi. Kesästä, vaikka kurja olikin tänä vuonna, on vielä jäljellä rippeet. Ehkä tulee vielä lämpimiä päiviä, mahdollisuuksia ladata itseään auringossa talven varalle. Kuitenkin Elokuu on myös aikaa, jolloin lähestymme syksyä. Ilmasta tulee kirpeämpää ja luonto alkaa antaa hedelmiään. Omenoita ja marjoja. Niitä sieniäkin, jos tykkää sienestää. Vielä ei kuitenkaan ole myöhäistä mökkeillä, ei saunoa rantasaunassa. Elokuu on kesän ja syksyn yhteentörmäys. 

Posti on tuonut läjäpäin mainoksia, jotka kauppaavat koulutarvikkeita ja muita tuotteita sloganilla "paluu arkeen". Melkein ikävöin sitä tunnetta, joka aikaisempina vuosina on näihin aikoihin iskenyt päälle. Se tunne siitä, että on ollut jopa kiva palata arkeen ja istahtaa koulun penkille. Sen tunteen tilalla on tällä hetkellä halu saada ympärille arki. Lomat on nyt pian lusittu, voisinko minäkin saada tähdellisempää tekemistä kuin haahuilu?

Olen nyt tarttunutkin toimeen. Olen ottanut ylös muutamia numeroita, joista voisin soittaa harjoittelupaikkaa. Nyt, kun lomakausi on päättymässä on toivottavasti helpompaa tavoittaa ihmisiä, joilta kysyä harjoitteluista ja muista. Nyt kun minulla on suunnaton motivaatio päästä töihin, en halua, että se valuu hukkaan. 

Huomenna lähden äidin ja pikkusiskon kanssa pikkulomalle Vaasaan Kantarellis-hotelliin. Olen kyllä ihan rentoitumisen tarpeessa, käyn kierroksilla. Enää ei kuitenkaan uuvuta ja olo ei ole ollenkaan samalla tapaa lamaantunut, kuin vielä viikkoa toista takaperin. Taisin herätä siitä usvasta, joka minua vaivasi. Sen alta puskee tarmo. Ehkä porealtaassa löhöillessä tarmo pääsee kunnolla esiin ja stressi lievittyy ja voin alkaa rentoutuneena ja iloisena oikeasti hoitamaan liikkuvia asioita. 

Mukavaa elokuun alkua kaikille, toivottavasti jokaisella on ilo palata omien askareidensa pariin. Ne, joiden kesäloma on nyt  (vaikkapa äiti) - hyvää lomaa! :)

Jenna

Heinäkuun harmaa

Vaikka edellisestä postauksesta on kulunut parikymmentä päivää, kuulumiseni eivät ole kamalasti muuttuneet. Olen edelleen Vimpelissä, edelleen harkkapaikkaa vailla ja edelleen aavistuksen verran lamaannuksissa.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei koko aikana ole tapahtunut mitään. Kyllä on. On ollut markkinoita, olen ollut mökillä, Kansanlähetyksen telttapäivillä, molemmissa mummoloissa, nähnyt kavereita, käynyt Keskisellä... Tällä viikolla piipahdin Tampereellakin. Kaikenlaista pientä kivaa ohjelmaa on siis kyllä ollut. Kuitenkin päällimmäinen fiilis on ollut vähän alakuloinen, enkä edes kunnolla itsekään tiedosta miksi.

Olen ollut jotenkin täysin pysähdyksissä. Se oikeastaan jopa ärsyttää minua nyt - olo on saamaton. Mikään ei etene ja mitään ei tapahdu. Olen vähän yrittänyt soitella harkkapaikkoja, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki ovat lomalla.

Lomalla olen tavallaan itsekin. Mutta murehdin liikaa rentoutuakseni. Oikeastaan jopa kaipaan koulua tai töitä, kaipaan arkea ympärilleni luomaan merkitystä päiviin. Lukujärjestyksiä rytmittämään päiväohjelmaa. Säännöllisyyttä. Pientä hälinää ympärille, ohjelmaa ja sisältöä ja puuhaa.

Ulkona sataa taas vaihteeksi. Taivas on harmaa, ja niin on mielenikin tavallaan. Pakko sanoa, että onpa ollut harmaa heinäkuu. Kylmä ja kankea.

Syksykin on jo nurkan takana. Toivon, että se tuo tullessaan rauhaa ja rakkautta, lämpöä ja energiaa. En ole ihan oma itseni, ja vaikka joskus muutos on ihan hyvästäkin, tässä tämänhetkisessä tilanteessa on paljon myös sellaista, jonka toivon katoavan.

Onneksi on sauna lämpiämässä ja loppujen lopuksi asiat hyvin muutenkin. Kyllä tämäkin taas tästä, pikku hiljaa.

Suukkoja,

Jenna

Pahvilaatikosta päivää

Ensimmäinen oikeasti lämmin päivä tänä kesänä. Juuri sellainen keli, että oikein pitäisi mennä pihalle ja nauttia auringon kutittelusta iholla. Taidan mennäkin ihan kohta; nappaan lasin sitruunakivennäisvettä, kynän ja paperia ja istahdan terassille aurinkoon kirjoittelemaan. Pari viimeistä päivää on tehnyt mieleni kirjoittaa, mutta taidan potea tyhjän paperin syndroomaa ja sanoja ei vain tule. Ongelman ydin on siinä, etten osaa päättää, mitä lähtisin kirjoittamaan.

Tuntuu, että Vimpelissä ei ole aikaa. Tarkoitan, että kello täällä ei käy. Päivät eivät vieri hitaasti tai nopeasti, ne vain ovat. Aamulla herään, juon kahvia, annan päivän valua miten se milloinkin tahtoo ja illalla käyn nukkumaan. Olen pause-nappula pohjassa ja odotan tietämättä edelleenkään, että mitä.

Suomessa ollessani olen vain seurannut muiden suunnitelmien perässä. Tällä viikolla kävin Ähtärissä katsomassa pikkupandaa ja Keskiselle olen eksynyt jo kahdesti kolmen päivän sisällä. Olin taannoin Kokkolassa, josta ostin kirjoja.

Olen lukenut liikaa, syönyt liikaa, pysynyt neljän seinän sisällä liikaa. Olen vain tapittanut ikkunan läpi sadetta ja kun se on tauonnut, en ole liikahtanut mihinkään. Olen vain kääntänyt sivua kirjassani, tuijottanut Breaking Badia dvd:ltä ja haaveillut asunnosta.

Lähetin työhakemuksen yhteen firmaan, jonne nyt todella haluaisin harjoitteluun. Olen odottanut vastausta ja katsellut asuntoja paikan läheisyydestä ja melkein kuvitellut elämäni sinne alueelle. Tapani mukaan siis nyljen juoksevaa karhua. Tiedostan kyllä, että ennen kuin minulla on varmasti harkkapaikka on turhaa edes vilkuilla kämppää... Mutta minkäs teet.

Olen ihan menettänyt kaiken vetoni. Mikään ei oikein huvita viimeisen päälle. Vimpelillä on aina ollut sellainen vaikutus minuun: muutun turhautuneeksi ja koen olevani pakattuna pahvilaatikkoon. Nyt kuitenkin koen olevani vielä tavallista vimpelitilaa uuvahtaneemmassa tilassa.

Tilasin äsken lisää kirjoja ja koneellani on välilehtinä asuntoilmoituksia. Olen ihan höpsö.

Diagnosoin itselleni yleisen väsymyksen, joka vain sattuu nyt pääsemään purkautumaan. Takana on täysi kevät, eli ei ehkä ihme, että veto on poissa. Yritän kyllä ryhdistäytyä, mutta toisaalta täytyy ehkä antaa itselleen vieläkin aikaa. Aikaa olla ja rentoutua.

Toivokaa puolestani, että saisin sen työpaikan ja pääsisin viimein oikeasti kämpän hakuprosessiin ja muuttopuuhiin! Toivon, että seuraavan kerran kirjoittaessani voisin kertoa teille, että sain sen paikan. Toivon myös, että saisin lisää puhtia ja tarmoa.

Terve!

Jenna

It's raining. It's cold. It's Summer.

Kotona taas.

En ole vieläkään täysin tajunnut, että kevääni Ranskassa on ohitse ja olen palannut Suomeen jälleen enemmän tai vähemmän pysyvästi. Täällä on kylmä, vettä sataa vähän väliä ja villapaita on vaihtoehto. Juhannuksen vietin sukat märkinä ylihinnoitelluilla festareilla, jossa oli hyvin vähän ihmisiä ja tunnelma ainakin aluksi lattea. Onneksi seura oli loistavaa, enkä voi väittää ettenkö olisi viihtynyt kaikesta huolimatta. :)

Pariisiin on silti ikävä. Ei sillä, ettenkö olisi ollut jo ihan valmis palaamaan kotiin, mutta tuntui, että moni asia jäi kesken siellä. Sammakonreidetkin jäi maistamatta! En käynyt Louvressa enkä hyvästellyt lempi(tee)kahvilaani. Toisaalta tyhmää keskittyä siihen, mikä jäi tekemättä kun kuitenkin teki niin paljon.

Täällä on tyhjää ja hiljaista. Ihmiset puhuvat suomea. Kaikki pysyvät sopivan välimatkan päässä, kukaan ei laula yksin kulkiessaan kadulla ohi ja ulkona tuoksuu pakokaasun sijaan metsä. Pariisista Vimpeliin!

Nyt oloni on epämääräinen enkä tiedä, mitä ajatella mistään. Minulla ei vielä ole harkkapaikkaa taskussa, joten sitä pitäisi haeskella. Toisaalta on kesä ja aikaa, joten voisi yrittää päästä stressistä eroon ja ottaa iisimmin. Käyn vieläkin kierroksilla ja sisintäni kalvaa samanlainen tunne kuin silloin, jos niskassa on paljon tekemättömiä tehtäviä kasassa... Nyt ei ole, mutta tunne seuraa mukana.

Toivon saavani sen harkkapaikan pian. Vaikka harkka alkaisi vasta syksyllä, olisi kiva tietää milloin työ alkaa ja ennen kaikkea missä se sijaitsee - voisi alkaa vilkuilla asuntoja ja sen sellaista. Ja kun tietäisi, milloin ja minne, ei tarvitsisi miettiä asiaa sen enempää ja voisi oikeasti lomailla.

Mahdollisuuksien mukaan tällä lomalla haluaisin nähdä kavereita ja kierrellä Suomessa. Haluan istua mökin terassilla ja lukea kirjaa. Haluan nukkua päikkäreitä baden-badenilla rannassa, kirjoittaa runoja vihkoon ja selailla Ikean kuvastoa. Haluan pyöräillä. Haluan kuunnella musiikkia ja laulaa mukana kun ulkona ukkostaa. Haluan käydä kylmässä suihkussa helteisen päivän päätteeksi, grillailla kavereiden kanssa vartaita, joissa on paljon ananasta ja kävellä paljain varpain kostealla nurmikolla. Haluan syödä puolukoita suoraan mättäästä, joskin en vielä niiden ollessa raakoja.

Kaikki ovat pieniä asioita, mutta juuri sellaisia, mistä nautin. Lyhyesti sanottuna se, mitä minä haluan, on siinä, että haluan rauhoittua hetkeksi, kuunnella itseäni ja nauttia kesästä ja siitä vapaasta ajasta, jota minulla on. Hienon, mutta todella raskaan kevään jälkeen jopa koen, että olen vähäsen sitä myös ansainnut... Selvisinhän vaihdosta ja opparista ja kaikesta. Tekisi varmaan hyvää hengähtää.

Nyt taidan toteuttaa yhden toiveeni ja mennä kylmään suihkuun. Päivä ei ollut ihan helteinen, mutta tässä tietokoneen alla istuessa on tullut nihkeä olo. Saa kai sen hellefiiliksen näinkin!

Palaillaan murut!

Moikka,
Jenna

Cradled in love

Tervetuloa jälleen uutta ilmettä saaneeseen blogiini!

Huhhei pari viimeistä viikkoa ovat olleet todella todella täysiä. Kouluhommien ohella olen käynyt kiertelemässä Pays de la Loiren, Bretagnen ja hieman Normandien aluetta ranskalaisen ystäväni kanssa, hengaillut Pariisissa ja käynyt Alankomaiden puolella vaatimattomasti sanottuna viettämässä yhden parhaista päivistä elämäni aikana.

Sorsakaveri Pariisissa

Tähän merkintään ajattelin kirjoittaa lähinnä tuosta viimeisestä.

Tavallaan haluaisin edetä kronologisesti kaikesta, mutta en pysty hillitsemään sormiani ja olemaan kirjoittamatta Alankomaista ensin. Lähdin jo viime sunnuntaina Orlyn lentokentälle hotelliin, koska lentoni lähti hyvin aikaisin aamulla. Silloin päässäni pyöri sen miljoona asiaa, joka vielä voisi mennä pieleen... Kaikki sujui kuitenkin paremmin, kuin olisin koskaan voinut toivoa.

Matkan syy oli siis se, josta olen jo aikaisemmin tässä blogissakin puhunut. Poets of the Fall tuli Arnhemiin esiintymään ja sen lisäksi he järjestivät siellä Meet&Greet -tapahtuman eli siis mahdollisuuden tavata heitä. Silleen niinkö oikeasti. Halietäisyydeltä. Mitä.

Olisi kiva muistaa, mitä oikein selitin :D

Niille, jotka minua eivät niin hyvin tunne, totean, että Poetsien musiikki on ollut osa elämääni jo kauan. Olin ala-asteella, kun kerran mummolasta tullessani autossa iskä laittoi radiota lujemmalle todeten, että kuuntelepas, tämä on aika hyvä kappale. Minähän kuuntelin ja iskä oli oikeassa.

Aikaa on kulunut reilu kymmenen vuotta ja edelleen heidän musiikkinsa merkitsee minulle paljon. Ollessani poissa kotoa, heidän kappaleensa ovat olleet minulle koti. Kun olen ollut lohduton, heidän musiikkinsa on piristänyt ja/tai niihin on voinut samaistua. Kun olen ollut iloinen, olen laulanut ja tanssinut heidän tahdissaan. Junamatkat, automatkat, unettomat yöt... Elämäni soundtrack. En tiedä, mitä musiikki monille merkitsee, mutta itselleni se on aina ollut tärkeää. Nautin siitä, se tekee elämästä värikkäämpää, kauniimpaa. Ihailen heidän sanoituksiaan suuresti, heidän tapansa sanoa asiat... Siinä on aina ollut jotain, mikä pitää minut otteessaan.

Eikä siihen kyllästy. Koskaan.

Mutta pointtina oli siis se, että kyseinen bändi ja heidän musiikkinsa ovat minulle tärkeitä. Kun havaitsin mahdollisuuden tavata heidät oikeasti ja kiittää kasvokkain ja en tiedä, halata, tiesin, että minun oli päästävä lähtemään. Kun sain vahvistusviestin myös VIP-lipuista, en uskaltanut vieläkään uskoa, että olin menossa sinne. Uskalsin uskoa sen vasta, kun he seisoivat siinä edessäni oikeina, hengittävinä ihmisinä. Ja minä olin onnellinen.

Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa hölmöltä tai turhalta, mutta minulle oli erityisen tärkeää, että sain viimeinkin kiitettyä heitä suoraan siitä, mitä kaikkea he minulle ovat musiikkinsa kautta antaneet. Oli mielenkiintoista puhua heidän kanssaan ja ihan vain olla siinä heidän seurassaan.

Ennen tapaamista tutustuin muutamiin toisiin faneihin. Vietinkin melkein koko ajan keikkaa odotellessa, keikalla ja sen jälkeen hollantilaisen tytön ja yhdysvaltalaisen pojan seurassa. Oli mahtavaa jutella kerrankin joidenkin saman musiikkimaun omaavien ihmisten kanssa.

Kokonaisuutena ilta oli ihana. Olen niin iloinen ja kiitollinen siitä, että se tapahtui ja sain olla osana sitä. Ne muistot siitä säilyvät toivottavasti kauan ja lainaten heitä itseään "I kept the love you gave me alive, and now I carry it with me... I know it's just a tear drop from mother earth, but in it I can hear a dolphin sing telling me I'll never be alone, I know you're right there".

Huokaus. Nyt on kyllä onnellinen, mutta samalla haikea olo. Kaikki kun on jo takana päin!

Muutamalla kuvalla vielä lopuksi siitä Ranskan reissusta. Se oli myös erittäin mukava reissu, ja oli kiva vähän nähdä muutakin kuin pelkkää Parriisia.

No joo. Ei muuta kuin palaillaan!

Rakkaudella,
Jenna

Perhosvaikutus

Mun sydän hakkaa vieläkin rinnassa niin, että luulen sen pyrkivän ulos. Hengitys ei palaa normaaliksi ja kurkussa polttelee kuin olisin hengittänyt jotain myrkyllistä - mitä kyllä olenkin. Koko asunto on kaaoksen vallassa, meteli on korvia huumaava ja ilma on yhä raskasta hengitettäväksi. Päätä särkee äskeinen ponnistelu. Me kuitenkin onnistuimme, ja vaikka koko kehoni yhä vapisee pelon jälkimainingeissa, olen uskaltanut rauhoittua ja istua alas.

Emme tiedä, kuinka kauan se oli vaaninut meitä, missä se oli piileskellyt tai miten se oli päässyt tunkeutumaan kotiimme. Siellä se kuitenkin oli, kämppikseni huoneen ikkunan edessä pyörimässä aggressiivista ympyrää.

Ei ole mitenkään uutta, että inhoan perhosia. Jopa niistä "kauneimmat" ovat iljettäviä ja saavat ihoni kananlihalle. Oli kyseessä nokkosperhonen, suruvaippa tai vaikka auroraperhonen, joka kerta sellaisen nähdessäni ylitseni puskee puistatus.

Mutta tämä yksilö oli ruma. Rumempi kuin tavalliset perhoset, ja vielä suljetussa tilassa. Suljetussa tilassa perhoset ovat pahimmillaan. Se oli musta, iso ja uhkaava. Ei yhtä kammottava, kuin Jordaniassa suihkukopissa vaaninut musta hirviökoi, jota ajatellessa niskavillani nousevat yhä pystyyn, mutta hirveä silti. Se poukkoili huoneen kulmasta toiseen ja kun yritimme saavuttaa sitä imurilla, se pisti koko olemuksellaan vastaan. Sitkeä kaveri.

Kyllä. Tilanne oli kuin huonosta komediasta. Kämppikselläni oli imuri, jolla hän yritti vangita ilmassa liitävää otusta minun suihkuttaessani hyönteismyrkkyä vähän sinne ja tänne - myös pahaa aavistamattoman kämppikseni kasvoille. Kun perhonen epätoivoissaan lähestyi meitä, me huusimme kuin pelkäisimme henkemme edestä ja pakenimme oven taakse. Onneksi naapurit eivät hälyttäneet tänne ketään tarkistamaan, olemmeko me kunnossa.

Jossain vaiheessa imuri sai ilmeisesti imaistua otuksen sisäänsä. Se tapahtui kuitenkin niin nopeaa, ettemme olleet varmoja ja asiahan piti varmistaa. Se vasta viihdyttävää katsottavaa olisikin ollut, kun tyhjensimme imuria puoliksi huvituksen ja puoliksi paniikin vallassa muovipussiin. Ja voi luoja kun pölyn seassa liikahti joku. Uskon, että sillä hetkellä saavutimme valon nopeuden: liikkeen havaitseminen pussissa ja hups, olimme toisessa huoneessa myrkkypullo kädessä suihkuttamassa muovipussia päin samaan tyyliin, kuin kauhuleffoissa jotkut heittelevät kaukaisuudesta vihkivettä vampyyrin niskaan. Pöly piti vielä kaataa lattialle ja imuroida uudelleen, jotta hirviö olisi jälleen vangittu. Jätimme imurin varmuuden vuoksi vielä huutamaan joksikin aikaa.

Imuri hiljenikin jo, mutta täällä haisee yhä hyönteismyrkylle ja olen vieläkin vainoharhainen. Joudun kaiketi palkkaamaan itselleni kesäksi henkivartijan, sillä eihän tästä mitään tule jos joka kerta perhosen eksyessä asunnon sisään kokemus on näin traumaattinen. Kiinnostaisiko ketään? Jäätelöpalkalla!

Kamalaa.

Muuten kuuluu hyvää, Disneylandissa oli hauskaa ja kouluhommatkin on edenneet! Oppari on Theseuksessa ja CAF:in hakemisprosessia yritetty aloittaa. Yritetty, koska ei tajuttu, kuinka paljon erillisiä papruja tarttetaan... Syntymätodistuksia ja muita.

Joka tapauksessa tällä kertaa jääkäämme näihin fiiliksiin - tarvitsen yhä aikaa, jotta voin rauhoittaa mieleni ja kyetä nukkumaan ensi yönä.

Palaillaan ja pitäkää peukkuja, ettei perhoshyökkäyksiä enää käy!

Rakkaudella,
outo, oudompi. Jenna

Viimeinen käyttöpäivä

Aika lailla tasan kuukausi sitten annoin viimeksi kuulua itsestäni tämän blogin kautta. Je suis désolée. Tosiaan viimeksi kirjoittaessani oli enää viikko Suomen reissuun ja tänään tässä istuessani paluustani on puolikas. Ei siis tullut Suomesta käsin runoiltua.

Suomen reissu oli ihana, yksinkertaisesti ilmaistuna. Parasta oli tietenkin se, että tuli nähtyä rakkaita ihmisiä (ja eläimiä) rakkaassa kotimaassa. Oli jopa haikea palata vielä tänne, vaikka tiedossa olikin ja edelleen on kaikkea mahtavaa.

Sen enempää en ajatellut jaaritella koto-Suomesta. Palasin keskiviikkona illalla ja torstaina ystäväni saapui tänne minua morjestamaan, mikä lievitti kaihoa kotiin. Sää suosi ja sillä aikaa kun olisn Suomessa, Pariisissa alkoi kesä. Puut pursuaa lehtivihreää, nurmikko pukkaa kukkaa ja sitä rataa. Aurinko paistaa ja akku latautuu. Viimeksi tänään aamulla ystäväni kanssa piipahdettuamme boulangeriessa kahveella muistin taas, että miksi hain juuri Pariisiin vaihtoon. Miksi minä rakastan tätä paikkaa enemmän kuin vihaan.

Kahvilan terassilla kahvia ryystäen oli kiva seurata liikennettä kadulla, jolla kulki vain paikallisia patonki kainalossa auringosta nautiskellen. On kiva puhua ranskaa. On ollut mukavaa huomata, kuinka joistain kaduista on tullut tuttuja ja kuinka sujuvasti täällä liikkuu tietyillä alueilla. Mulle se on iso saavutus. Tänään toimin jopa oppaana brittiläisille turisteille ja samalla neuvoin muutamaa muuta. Ilmeisesti näytin ystävälliseltä ja asiantuntevalta ja helposti lähestyttävältä. :D Mutta oli siis kiva, että pystyi olla avuksi.

Varsinaista koulua kun ei enää ole, on aikaa muillekin jutuille velvollisuuksien ohessa. Päätin tänään, että turisteilun lisäksi täytyy piipahdella paljon myös paikoissa, jotka eivät ole niin tunnettuja. Vaikka pidän kovasti esimerkiksi Eiffelistä, nautin ehkä enemmän hiljaisemmista kaduista ja pienistä puistoista, joissa voisi vaikka vaan istua ja ehkä jos kahvila sattuu kohdalle, lipittää vaikka jääteetä.

Juuri sellaisina hetkinä yhtäkkiä huomaan, että olen onnellinen. Onnellinen siinä, missä olen ja mitä teen. Kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja siitä, että niin moni niistä asioista, joista olen salaa ja vähemmän salaa haaveillut, toteutuu vähitellen.

Huominen päivä tuo ilmeisesti myös jotain sellaista tullessaan, mistä olen unelmoinut. Etenkin pienempänä. Kyllä isonakin. Jokaisen pikkutytön unelma on viettää syntymäpäivä Disneylandissa. Minä ilmeisesti tulen viettämään 22-vuotispäiväni Mikki Hiiren maailmassa prinsessojen keskellä tanssahdellen. Älkääkä edes kehdatko väittää, että olen liian vanha sellaiseen. Ehkä minulla on Peter Pan -syndrooma... Ja tässä asiassa en edes aio kasvaa aikuiseksi. Disney!

Paitsi että huomenna ikäännyn, ikääntyy tämä uudempi bloginikin. Hui että, eihän tämä sitten niin uusi olekaan. 1.v!

Mutta pitääkin tästä hiippailla sängyn puolelle, aamulla aikainen herätys.

Hyvää yötä ja äiti ja mummi ja mummu ja kaikki; hyvää äitienpäivää! <3 Olette rakkaita.

Jenna

P.S. veljelle tiedoksi, että vieroitusoireet on kovat. :(

Terve taas, aurinko!

Viikon päästä lomalle Suomeen! <3

Mietin, että millainenkohan sääshokki iskee, kun täällä on järjestään noin 20 astetta ja siellä ei edes kymmentä. Voisin yrittää purkittaa aurinkoa mukaani! Toisaalta mitä minä auringolla, kun koko maa on täynnä ihania ja rakkaita ihmisiä, jotka oikeasti välittävät ja joiden seurassa on hyvä olla. <3

Hieman harmittaa se, että multa jää näkemättä kesän kaunein vaihe Suomessa - alkukesä ja sen kirkas vihreys, kukkivat tuomet ja pirteä vastaherännyt luonto. Riippuen tietysti siitä, missä vaiheessa kesäkuuta päädyn palaamaan. Asunto on olemassa kesäkuun loppuun, mutta toisaalta juhannussauna houkuttelisi kovasti... Koulua ei ole kuin kesäkuun puoliväliin saakka, joten kaikki olisi sinänsä mahdollista.

Täällä alkaa kuitenkin kesä olla vauhdissa ja sen myötä on ollut mahdollista olla enemmän myös ulkona. Käytiin perjantaina piknikillä ja kuljeskeltiin Seinen varrella. Aikaisemmin samalla viikolla istuttiin Pompidoun kattoterassilla ja nautittiin auringosta (ja ylikalliista kahvista, kupillinen tavallista café crèmeä oli 7e, hirvittää yhä).

Varsinaisia luentoja on jäljellä enää siis viikko, jonka jälkeen suuntana Suomi ja kun palaan, on myös monenlaista kivaa luvassa. Rakas ystäväni tulee käymään täällä, sitten menen piipahtamaan erään ranskalaisen ystäväni kotikaupungissa ja pian onkin kesäkuun alku ja se Poetsien Arnhemin keikka... Mietin vielä sitäkin, että Disneylandissä olisi kiva piipahtaa, mikäli aikaa ja rahaa piisaa. 

Nyt kuitenkin palaan tehtävien äärelle.
Kirjoittelemisiin!

Suukoin,
Jenna

Hyvää pääsiäistä!

Hyvää ja iloista pääsiäistä!

<3

18 Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. 19Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita. 20 Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. 21 Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden.

Room. 5:18-21

Bussilla Lontooseen

Hei ja iloista pääsiäistä!

Oma pääsiäisenviettoni on tänä vuonna aika löysää - pieni flunssa vaivaa ja kunto on heikko, joten löhöän sängyn pohjalla ja toivon, että paranen mahdollisimman pian. Vajaan kahden viikon kuluttua olen tulossa käymään Suomessa ja olisi kiva olla terveenä silloin...

Kirjoittamisessakin on taas ollut tauko. Elämä on ollut kiireistä: mukavaa, mutta uuvuttavaa. Käyn hieman kierroksilla ja tarvitsisin useamman päivän ihan yksin. Se ei vain taida olla mahdollista, joten otetaan se, mitä saadaan. Tänään minulla ei ainakaan ole kiire minnekään.

Alunperin oli tarkoitus käydä Versaillesin palatsissa, mutta metrossa tuli niin huono olo, että jouduin jäämään välille ja palata kotiin. Sinänsä harmittaa - ulkona on aivan loistava sää. Toisaalta ihmisiä on liikkeellä varmasti liikaa ja kipeänä kulkeminen olisi inhottavaa. Uskon, että kavereillanikin on paljon hauskempaa, kun minä en hiihdä perässä.

Viikko sitten oltiin Lontoossa. Reissu oli mukava, vaikkakin aika kylmä ja sateinen. Flunssa johtuneekin osittain siitä, että bussissa tuli paleltua ja niin pois päin. Matka yhteen suuntaan kesti noin 9 tuntia, ja linja-auton lämpötila lähenteli jääkaappia. 

Reissu oli aika turistimatka, ja lähinnä kierreltiin nähtävyyksiä. Oli ihanaa puhua englantia kaikkialla ja muutenkin havaitsin pitäväni Lontoosta hyvin paljon. Kaupunki vaikutti huomattavasti siistimmältäkin kuin Pariisi, joka on yllättävän sottainen paikka. Toki näin Lontoosta vain vilauksen, kun taas Pariisista on nähty sitä ulkokuoren altakin pilkottavaa puolta. 

Kuitenkaan paljoa kirjoitettavaa Lontoosta ei ole. Sen sijaan jaan muutaman kuvan, 

Toivon pääseväni kaupunkiin vielä uudelleen, tuntuu, että sillä olisi vielä annettavaa. Tällä reissulla ehdin nähdä vain merkittävimmät nähtävyydet ja käydä Lontoossa asuvan ystäväni kanssa kahvilla, mikä oli kyllä yksi koko reissun kohokohdista. 

Viimeisenä yönä hostellin vieressä sattui välikohtaus, jossa noin kymmentä ihmistä puukotettiin ja huhun mukaan yksi menehtyi. Aamulla viereinen katu oli suljettu ja paikalla näkyi "kumihanskapoliiseja". Selvisi, että välikohtaus oli sattunut alle tunti sen jälkeen kun osa ryhmäläisistämme palasi pubista. Saimme olla kiitollisia siitä, että he kulkivat alueen läpi ennen puukotusepisodia. Mietinkin yöllä herätessäni hälytysajoneuvojen ääniin, että mistä on kyse. 

Reissun jälkeen heti seuraavana päivänä oli viimein  opinnäytetyön kypsyysnäyte. Nyt pitäisi enää tehdä korjaukset työhön ja ladata se Theseukseen... Ainoa ongelma on, ettei niitä korjauksia ole tullut vieläkään. Harmittaa sinänsä, sillä olisi kiva päästä projektista vähitellen erilleen.

Työharjoittelupaikan löytäminen on toinen murheenkryyni. Olen laittanut muutaman hakemuksen menemään, mutta enemmän pitäisi ehkä yrittää. En vain tiedä minne. Täältä käsin on muutenkin ikävää - entä jos pitäisi päästä haastatteluun? Toisaalta pääsisikin edes sinne asti. 

Jenna

I just need you to show me this life

Iltaa!

Viime sunnuntai oli ihanan lämmin ja siitä saakka olen itsepäisesti pukeutunut nahkatakkiin, vaikka loppuviikkona sää ei suosinutkaan enää. Odotan auringon ja lämmön tuloa innolla! Kevätkevätkevät. Sunnuntaina olo oli niin energinen, toisin kuin sitten viikolla.

Kulunut viikko oli täynnä pitkiä koulupäiviä, joiden kulkuun ei tuntunut auttavan edes kahvi. Yhdellä tunnilla kyllästyin kohtalokkaasti ja päädyin selailemaan ensin Poets of the Fallin keikkakalenteria ja sitten yhtäkkiä hotelleja Arnhemistä, Alankomaista. 

Näiden kahden asian välillä on yhteys, kuten saatoitte arvata. Hupsista, päädyin varaamaan itselleni liput kesäkuulle Poetsien Arnhemin konserttiin ja ilmeisesti onnistuin myös nappaamaan VIP-lipun itselleni, mikä tarkoittaisi sitä, että yli 10 vuoden odotuksen jälkeen pääsen ehkä tapaamaan heidät... Olen innoissani. Enemmän kuin innoissani. Halkean. Pääsen ehkä viimein kiittämään heitä kasvotusten siitä kaikesta, mitä he ovat minulle antaneet. 

Joskus kannattaa kyllästyä tunnilla!

Toinen mukava juttu on se, että lähdemme Erasmus-matkalle Lontooseen vajaan kahden viikon kuluttua. Pääsen kohtaamaan suurensuuren pelkoni: merenalaisen junan. En pidä ajatuksesta, että kalat uivat pääni yläpuolella, saati sitten siitä, että siellä on myös veneitä. Laivoja. Yäk.

Joka tapauksessa Lontoo, ihanaa. Jostain syystä x iloitsen jo valmiiksi siitä, että pääsen puhumaan englantia kassatädeille ja he tulevat ymmärtämään. Toki myönnän: joka kerta kun onnistun asioimaan täällä ranskaksi, tulee hyvä mieli. Toki sitten taas on näitä tilanteita, että kun on pyytänyt kokista, saa rommia ja kun yrittää korjata asiaa, kassaneiti kaataa tympääntyneenä kokiksen rommin sekaan ja siinä seisot rommikolan kanssa ja mietit, mikä meni vikaan.

Tosiaan, viime viikko oli jälleen melkoisen koulupainotteinen, mutta muutamana päivänä jaksoimme puuhata muutakin. Keskiviikkona käytiin keilaamassa ja lauantaina La Vallée Villagessa, Outlet-kylässä, jossa on luksusmerkkien outlet-puoteja. Kallistahan kaikki siellä oli edelleen, mutta mukava oli käydä. Löysin itsekin jotain pientä, en tosin mistään ökykalliista liikkeistä.

Väsymyksen niska onneksi taittui viime yönä. Muutamana viime päivänä on huimannut ja päätin mennä aikaisin nukkumaan kun palattiin Outlet-kylästä. Huomenaamunakin saa nukkua rauhassa, sillä koulu alkaa vasta yhden maissa. Toivon, että viikolla jää paljon aikaa kaikkeen mukavaan koulujuttujen lisäksi. Jos ei muuta niin olisi kiva viimeinkin päästä käymään Louvressa - se on ollut suunnitteilla jo liian kauan aikaa! :D

Nyt kuitenkin taidan edesauttaa ensi viikon vireystasoani ja painua pehkuihin. Hyviä öitä ja kauniita unia!

Jenna

P.S Muokkailin blogini asetuksia ja nyt kaikkien pitäisi pystyä kommentoimaan halutessaan vaikkei kirjautuisikaan sisään. :)