Heipä hei pitkästä aikaa! On 21. tammikuuta ja tässä minä kirjoitan vasta vuoden ensimmäistä merkintää. Pyydän anteeksi ja tyydyn toteamaan, että olen kuitenkin ja kaikesta huolimatta ihan elossa. Ainakin just ja just.
Tammikuu meni opparin parissa ja ilokseni voin nyt ilmoittaa, että se on viimeinkin valmis ja palautettu. Enää pitää vaan toivoa, että tarkastajat tykkää siitä. Stressi ei tosin ole ihan vielä täysin hellittänyt, ja tuskin hellittääkään ennen kuin arvosana on saatu ja kaikki asiat koko työhön liittyen on pelkkä muisto. Sitä odotellessa!
Mutta vielä mielenkiintoisempaa ja jännittävempää on se, että tässä istuessani ystäväni huoneen lattialla Helsingissä flunssaisena vietän viimeistä päivää Suomen kamaralla. Huomenna tähän aikaan - jos Luoja suo - olen Pariisissa ja ehkä jopa perillä asunnolla, toivottavasti tyytyväisenä siihen, mitä näen ja kykeneväisenä purkamaan tavaroita hyllyyn, jossa ne saavat viettää aikaansa seuraavat puoli vuotta.
Rehellisesti: tämän hetken päällimmäinen fiilis on sekava. Olen flunssassa ja joka paikkaa särkee - en mitään muuta haluaisi niin paljon kuin mennä takaisin kotiin Vimpeliin katsomaan jotain Disney-piirrettyä pikkusiskoni kanssa olohuoneen kulmasohvan kulmaan ja viltin alle. Mikään lento minnekään Pariisiin ei houkuttele läheskään niin paljoa juuri tällä hetkellä. Pikkusiskoni kysyikin lähdön päässä osuvasti, että minkä takia sinun pitää mennä - juuri nyt itsekään en osaa täysin tyhjentävästi vastata siihen. Varmaan siksi, että se kuuluu asiaan. Siksi, että täytyy.
Toisaalta olen innoissani. Rakastan Pariisia. Rakastan Ranskaa. Odotan jopa koulua siellä - haluan nähdä, kuinka se poikkeaa siitä, mihin olen tottunut. Haluan tehdä ruokaostokset kaupassa puhuen kassalla ranskaa. Haluan käydä katsomassa nähtävyyksiä. Disneylandiin pitää mennä. Haluan istua kahvilassa kiireettömänä sunnuntaina ja katsella, kuinka ihmisiä soljuu ohi. Minulla ei ole mitään tiettyjä tavoitteita reissun suhteen. Haluan vain elää ja hengittää ranskalaista arkea sen puoli vuotta.
Mutta puoli vuotta. Tai no, tarkemmin noin viisi kuukautta. Asunto on ainakin varattu 159:ksi yöksi. Apua. Entä, jos siellä on ihan kamalaa? Entä, jos siellä on uskomattoman ihanaa? Kai tämä on sitä kuuluisaa viime hetken paniikkia, kun yhtäkkiä alkaa kyseenalaistamaan sitä, mitä on tekemässä ja miksi. Ehkä kaikkeen tulee taas järkeä, kun lentokone laskeutuu Charles de Gaullen kentälle ja epämääräisten mielikuvien sijaan ihan oikeasti näkee, mitä on edessä.
Yhtä kaikki olen iloinen siitä, että viimein on lähdön aika. Sitä on odotettu niin kauan. Valehtelematta edessä lienee elämäni mielenkiintoisin kevät. Ainakin erilaisin verrattuna muihin, jos ei muuta!
Päätän tämän merkinnän siteeraamalla kalenterini tämän viikon aforismia: "Ei kukaan tiedä, mihin hänestä on ennen kuin hän yrittää". Niinpä. Katsotaan, mihin minusta on.
Rakkaudella,
Jenna
P.S. Hyvin mahdollisesti ja todennäköisesti kirjoitan seuraavan kerran jo tällä viikolla, kun olen saapunut Pariisiin. Eli jos kuulumiset kiinnostaa: stay tuned!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti