Harmittaa, että tulee nykyään kirjoitettua niin harvoin. Asiaa tietenkin olisi varmasti, mutta varsinkin nyt, kun töissä istuu koneella ja kirjoittaa 8 tuntia putkeen niin kotona saman toistaminen ei enää maistu. Nytkään en aio raapustaa pitkästi, koska haluan nukkumaan mitä pikimmiten, aamulla kun
taas pitää töihin, mikä on sinänsä kyllä ainoastaan kiva juttu. Joka tapauksessa ajattelin kuitenkin, että kirjoitan muutaman sanasen nyt kun tiedän, että viikonloppuna ei kerkeä. Lähden pitkästä aikaa Opkon leirille Enä-Seppään. <3
Olen kyllä niin sen leirin tarpeessa. Vimpelissä on ihana seurakunta, mutta oman ikäistä porukkaa ei juurikaan käy. Muutenkin viime aikoina on ollut jollain tapaa murheellinen olo, yksinäisyydestä puhumattakaan. Ulkona on pimeä ja kylmä, eikä ainoastaan sään puolesta. Tuntuu, että maailma ympärillä vain mustuu mustumistaan...
Välillä sitä haluaisi vaan sulkea ulkomaailman jonnekin pois ja keskittyä ainoastaan siihen Jumalan rakkauteen ja valoon, joka peittoaa kaiken pimeän alleen.
Kaikki varmasti tietää, mitä esimerkiksi Pariisissa tapahtui muutama päivä sitten. Se kosketti monia, ja voin sanoa itse kuuluvani niihin ihmisiin, joille tuo tapahtumasarja tuli aika lähelle. Mielessä on yhä tuoreena keväinen vaihto, ja Pariisi on minulle edelleen toinen koti. Tiedän, että monien mielestä on väärin surra Pariisia, koska muuallakin maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Enkä tahdokaan vähätellä niitä ja totuushan on, että monessa paikassa asiat on vielä paljon huonommin kuin Ranskassa nyt. Kuitenkin on typerää moralisoida surevia ihmisiä siitä, että he tekevät väärin murehtiessaan Pariisia jotenkin syvemmin kuin muita tapahtumia... Eihän kukaan moralisoi sitäkään, joka suree kuollutta veljeään enemmän kuin naapurin onnettomuudessa menehtynyttä puolisoa, vaikka sekin varmasti liikuttaa. Epämääräinen pointtini on siis se, ettei Pariisin sureminen tee minusta tai kenestäkään välinpitämätöntä muita vastaavia tragedioita kohtaan. Tällä hetkellä ja juuri nyt se vaan sattuu enemmän.
Kuulin iskuista Fb:n kautta. Pariisilaiset ystäväni olivat merkinneet itsensä turvassa oleviksi kriisissä "Paris terror attacks", ja naamakirja ilmoitti siitä minulle. Nähtyäni ilmoituksen menin ihan puihin ja päässäni surisi kutakuinkin näin: "mitä on tapahtunut, missä, miten, ovatko kaikki kaverini kunnossa ja mitä, apua". Luin sitten iltasanomista lisää ja fb:n kautta selvitin ystävieni tilanteen. Onneksi kaikki heistä ovat tilanteeseen nähden kunnossa. Pelkoa vastaan taistellaan ja esimerkiksi koulu järjestää opiskelijoille tapahtumia, joissa pyritään pääsemään takaisin elämään kiinni.
Eilen sitten selvisi, että se tyyppi, joka ilmeisesti oli pääsuunnittelijana koko iskujen takana eleli Saint Denisissä aivan sen koulun vieressä, jota keväällä kävin. Hieman itseäni kylmäsi ajatus siitä, että olen koko kevään reippaasti kulkenut päivittäin terroristipesäkkeen ohitse kouluun. Se rakennus oli ihan kirjaimellisesti siinä koulumatkani varrella.
Turhaahan tuollainen itsensä hirvittäminen on, sillä olen kunnossa. Minulle ei tapahtunut mitään toisin kuin niille, jotka noissa iskuissa menehtyivät. Iskujen aikana nukuin ihan tyytyväisenä kotonani Vimpelissä kaukana kaikesta tuosta kamalasta.
Jälkikäteen hieman myös hirvittää se, kuinka St. Denisistä tuli aika ajoin vitsailtua potentiaalisena terroristien luvattuna maana... Olihan se sen näköinen paikka, että kaikki on mahdollista, mutta ihan rehellisesti, en olisi halunnut olla oikeassa.
Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain muutakin, mutta tulin siihen tulokseen, että ehkä tältä erää hyvä näin. Katsellaan jos jaksaisin kirjoitella leirin jälkeen enemmän ja toivon mukaan iloisemmista asioista!
Hyvää yötä!
Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti