Huhhei pari viimeistä viikkoa ovat olleet todella todella täysiä. Kouluhommien ohella olen käynyt kiertelemässä Pays de la Loiren, Bretagnen ja hieman Normandien aluetta ranskalaisen ystäväni kanssa, hengaillut Pariisissa ja käynyt Alankomaiden puolella vaatimattomasti sanottuna viettämässä yhden parhaista päivistä elämäni aikana.
 |
| Sorsakaveri Pariisissa |
Tähän merkintään ajattelin kirjoittaa lähinnä tuosta viimeisestä.
Tavallaan haluaisin edetä kronologisesti kaikesta, mutta en pysty hillitsemään sormiani ja olemaan kirjoittamatta Alankomaista ensin. Lähdin jo viime sunnuntaina Orlyn lentokentälle hotelliin, koska lentoni lähti hyvin aikaisin aamulla. Silloin päässäni pyöri sen miljoona asiaa, joka vielä voisi mennä pieleen... Kaikki sujui kuitenkin paremmin, kuin olisin koskaan voinut toivoa.
Matkan syy oli siis se, josta olen jo aikaisemmin tässä blogissakin puhunut. Poets of the Fall tuli Arnhemiin esiintymään ja sen lisäksi he järjestivät siellä Meet&Greet -tapahtuman eli siis mahdollisuuden tavata heitä. Silleen niinkö oikeasti. Halietäisyydeltä. Mitä.
 |
| Olisi kiva muistaa, mitä oikein selitin :D |
Aikaa on kulunut reilu kymmenen vuotta ja edelleen heidän musiikkinsa merkitsee minulle paljon. Ollessani poissa kotoa, heidän kappaleensa ovat olleet minulle koti. Kun olen ollut lohduton, heidän musiikkinsa on piristänyt ja/tai niihin on voinut samaistua. Kun olen ollut iloinen, olen laulanut ja tanssinut heidän tahdissaan. Junamatkat, automatkat, unettomat yöt... Elämäni soundtrack. En tiedä, mitä musiikki monille merkitsee, mutta itselleni se on aina ollut tärkeää. Nautin siitä, se tekee elämästä värikkäämpää, kauniimpaa. Ihailen heidän sanoituksiaan suuresti, heidän tapansa sanoa asiat... Siinä on aina ollut jotain, mikä pitää minut otteessaan.
Eikä siihen kyllästy. Koskaan.
Mutta pointtina oli siis se, että kyseinen bändi ja heidän musiikkinsa ovat minulle tärkeitä. Kun havaitsin mahdollisuuden tavata heidät oikeasti ja kiittää kasvokkain ja en tiedä, halata, tiesin, että minun oli päästävä lähtemään. Kun sain vahvistusviestin myös VIP-lipuista, en uskaltanut vieläkään uskoa, että olin menossa sinne. Uskalsin uskoa sen vasta, kun he seisoivat siinä edessäni oikeina, hengittävinä ihmisinä. Ja minä olin onnellinen.
Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa hölmöltä tai turhalta, mutta minulle oli erityisen tärkeää, että sain viimeinkin kiitettyä heitä suoraan siitä, mitä kaikkea he minulle ovat musiikkinsa kautta antaneet. Oli mielenkiintoista puhua heidän kanssaan ja ihan vain olla siinä heidän seurassaan.
Ennen tapaamista tutustuin muutamiin toisiin faneihin. Vietinkin melkein koko ajan keikkaa odotellessa, keikalla ja sen jälkeen hollantilaisen tytön ja yhdysvaltalaisen pojan seurassa. Oli mahtavaa jutella kerrankin joidenkin saman musiikkimaun omaavien ihmisten kanssa.
Kokonaisuutena ilta oli ihana. Olen niin iloinen ja kiitollinen siitä, että se tapahtui ja sain olla osana sitä. Ne muistot siitä säilyvät toivottavasti kauan ja lainaten heitä itseään "I kept the love you gave me alive, and now I carry it with me... I know it's just a tear drop from mother earth, but in it I can hear a dolphin sing telling me I'll never be alone, I know you're right there".
Muutamalla kuvalla vielä lopuksi siitä Ranskan reissusta. Se oli myös erittäin mukava reissu, ja oli kiva vähän nähdä muutakin kuin pelkkää Parriisia.
Rakkaudella,
Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti