Sinun vuorosi loistaa

Nostalginen fiilis. Kai se johtuu siitä, että pikkusiskoni palasi kesän jälkeen koulun penkille ja sai minut tajuamaan, kuinka ohi oma koulunkäyntini on. Aloin itse muistella kaikkia niitä syksyjä, joina itse olen ollut oppilas ihan Vimpelissä. Peruskoulu ja lukio. Sitä vaan kävi koulussa, teki läksyt ja näki kavereita. Aika helppoa elämää!

Ei se elämä nytkään sillä lailla monimutkaista ole, mutta eri tavalla raskasta ehkä. Ainakin tämä kesä on ollut. Palattuani Ranskasta on tapahtunut pari sellaista asiaa, joista en voi tänne kirjoittaa, mutta jotka ovat olleet raskaita. Siksikin olo on ollut niin matala... Huolesta harmaa ja ahdistunut. 

Mutta elämää on silti elettävä eteenpäin, tuli vastaan mitä tuli. Itse luotan myös siihen, että Taivaan Iskä kantaa silloinkin, kun itsellä on vaikeaa edes uskoa. 

Loppukesän/alkusyksyn aurinko on nostanut mielialaa. Hyvien ystävien seura on parasta lääkettä kaikkeen. <3 Käynti Vaasassa oli mukava, ja olo on siitä asti ollut energisempi. On tullut halua tarttua asioihin, hoitaa kouluun ja muihin liittyviä juttuja. Käydä hammaslääkärissä ja niin edelleen. 

Viime viikolla Juha Tapiolta tuli uusi biisi, joka on nyt soinut repeatilla. Siitä tulee tajuttoman hyvä fiilis, sellainen iloinen ja aurinkoinen olo. Pakko hymyillä ja jopa tanssia. Sitä ei voi kuunnella suupielet alaspäin... Kiitos Juhalle, tää oli ihan tarpeeseen! :)

Ja Poetseilta tuli niinikään uusi musiikkivideo ja koru, jonka joulupukki minulle toivottavasti mahdollisesti ehkä myös sitten tuo. Video tehtiin biisiin Choise Millionaire, joka on, btw, ainoa Poetsien biisi, jonka sanoissa sekoan lauleskellessani. (Sellainen Whatsappin hampaita näyttävä hymiö tähän). Videolle en ole vielä 100 % lämmennyt, sillä jotenkin tuolle biisille olisin nähnyt jotain erilaista, mutta toisaalta se on vain minun näkemykseni. Video on kuitenkin aika hauska, ja biisi hyvä. 

Musiikki on kyllä elämän suola. Viime aikoina on tullut kuunneltua todella vähän mitään musiikkia... Pitänee korjata asia, musiikki on niin terapeuttista ja yksinkertaisesti ihanaa. 

Tässä Spotifyn omaa sekalaista listaani kuunnellessa eteen tuli Calogeron "Le Portrait", kappale, jonka bongasin vaihdon aikana. Aluksi se ei herättänyt minussa mitään, se oli aika mitäänsanomaton ja tylsä. Muutaman kerran sen kuultuani tv:stä musiikkikanavalta se alkoi kasvaa minussa. Hienon kuuloinen kappale, tykkään. Sellainen aineeton tuliainen Ranskasta. 

Sinne on kyllä aika ajoin ikävä. Tänään taas tässä kun lueskelin vanhoja merkintöjäni Ranskan ajalta... Sopiapa taas lounastapaaminen ruotsalaisen ystäväni kanssa Madeleinelle ja mennäpä johonkin kivaan pikku raflaan syömään. Olisi ihan vaan kiva taas kävellä puistokatuja pitkin ja ihailla maisemia. Ihan sama fiilis ei tullut eilen kun istuin kaverin kanssa pesispatsaalla katsellen, kuinka Vimpeli hiljalleen täyttyi autoista ja ihmiset sankoin joukoin vaelsivat suurelle Saarikentälle. Autoja oli tilan puutteessa parkkeerattu myös ajoväylälle... Tukossa koko kyläparka. Ei tätä paikkaa voi edes sanoin kuvailla - se, kuinka koko paikka elää pesäpallosta/pesäpalloa... Siinä on jotain ainutlaatuisen huvittavaa, suloistakin. Se on kuin pieni punaposkinen lapsi, innoissaan ja tohkeissaan. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mahtavaa, että tällä kylällä on voimavaranaan yksi porukkaa yhdistävä ja koossa pitävä liima, olkoonkin se sitten pesäpallo. Laji, jolle minä en yrityksistäni huolimatta ole kunnolla lämmennyt koskaan.

Joka tapauksessa nyt taidan laittaa koneen sivuun ja tehdä jotain edes puoliksi hyödyllistä. 

Moi!

Jenna