Ensimmäinen oikeasti lämmin päivä tänä kesänä. Juuri sellainen keli, että oikein pitäisi mennä pihalle ja nauttia auringon kutittelusta iholla. Taidan mennäkin ihan kohta; nappaan lasin sitruunakivennäisvettä, kynän ja paperia ja istahdan terassille aurinkoon kirjoittelemaan. Pari viimeistä päivää on tehnyt mieleni kirjoittaa, mutta taidan potea tyhjän paperin syndroomaa ja sanoja ei vain tule. Ongelman ydin on siinä, etten osaa päättää, mitä lähtisin kirjoittamaan.
Tuntuu, että Vimpelissä ei ole aikaa. Tarkoitan, että kello täällä ei käy. Päivät eivät vieri hitaasti tai nopeasti, ne vain ovat. Aamulla herään, juon kahvia, annan päivän valua miten se milloinkin tahtoo ja illalla käyn nukkumaan. Olen pause-nappula pohjassa ja odotan tietämättä edelleenkään, että mitä.
Suomessa ollessani olen vain seurannut muiden suunnitelmien perässä. Tällä viikolla kävin Ähtärissä katsomassa pikkupandaa ja Keskiselle olen eksynyt jo kahdesti kolmen päivän sisällä. Olin taannoin Kokkolassa, josta ostin kirjoja.
Olen lukenut liikaa, syönyt liikaa, pysynyt neljän seinän sisällä liikaa. Olen vain tapittanut ikkunan läpi sadetta ja kun se on tauonnut, en ole liikahtanut mihinkään. Olen vain kääntänyt sivua kirjassani, tuijottanut Breaking Badia dvd:ltä ja haaveillut asunnosta.
Lähetin työhakemuksen yhteen firmaan, jonne nyt todella haluaisin harjoitteluun. Olen odottanut vastausta ja katsellut asuntoja paikan läheisyydestä ja melkein kuvitellut elämäni sinne alueelle. Tapani mukaan siis nyljen juoksevaa karhua. Tiedostan kyllä, että ennen kuin minulla on varmasti harkkapaikka on turhaa edes vilkuilla kämppää... Mutta minkäs teet.
Olen ihan menettänyt kaiken vetoni. Mikään ei oikein huvita viimeisen päälle. Vimpelillä on aina ollut sellainen vaikutus minuun: muutun turhautuneeksi ja koen olevani pakattuna pahvilaatikkoon. Nyt kuitenkin koen olevani vielä tavallista vimpelitilaa uuvahtaneemmassa tilassa.
Tilasin äsken lisää kirjoja ja koneellani on välilehtinä asuntoilmoituksia. Olen ihan höpsö.
Diagnosoin itselleni yleisen väsymyksen, joka vain sattuu nyt pääsemään purkautumaan. Takana on täysi kevät, eli ei ehkä ihme, että veto on poissa. Yritän kyllä ryhdistäytyä, mutta toisaalta täytyy ehkä antaa itselleen vieläkin aikaa. Aikaa olla ja rentoutua.
Toivokaa puolestani, että saisin sen työpaikan ja pääsisin viimein oikeasti kämpän hakuprosessiin ja muuttopuuhiin! Toivon, että seuraavan kerran kirjoittaessani voisin kertoa teille, että sain sen paikan. Toivon myös, että saisin lisää puhtia ja tarmoa.
Terve!
Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti